Anna H

Parnasson sivuilta sain tiistaina lukea, että uudessa lehdessä olisi Ville Hytösen muistokirjoitus Anna Halmkronalle. Ensi reaktioni oli tietenkin hämmennys ja järkytys: mitä oli tapahtunut? Yöllä ehdin nähdä untakin Annasta, siinä kysyin Villeltä mitä oli tapahtunut ja hän vastasi, että Annan kuolema johtui yksinäisyydestä (itse asiassa viikon mittaisesta yksinäisyydestä, miksi viikko, sitäpä en tiedä). Vasta Villeltä seuraavana päivänä saamani vastaus sähköpostitiedusteluun sai epäilykseni heräämään.

Olin tutustunut Annaan paremmin, jos nyt niin voi sanoa, toissa vuonna syksyllä, kun Ville-Juhani Sutinen ehdotti uutta käsikirjoitusta poEsiaan ja tarjoutui myös kustannustoimittamaan sen. Anna oli jo tuttu nimi, hänen runojaan oli julkaistu Nokturnossa. Ville-Juhani oli tuttu ja luotettava ystävä, joten mitään en osannut epäillä; vaikka Anna oli ehkä hieman hankalasti tavoitettavissa, ja usein matkoilla. Hän oli hankkinut koulutuksensa ulkomailla, ja vaikutti kyvykkäältä nuorelta naiselta. Minulle muodostui kuva modernista nomadista, joka halusi säilyttää itsenäisyytensä suhteessa runousyhteisöön; hänen suhteensa yhteisööön instituutiona oli omalla tavallaan välinpitämätön, mutta joissain kohdin myös piikikäs. Annan persoonassa ilmenneen särmikkyyden, katkeruuden pienen häivähdyksen, tulin tulkinneeksi juuri sellaiseksi persoonallisuuden piirteeksi, jonka yhteisöön kuulumattomuus, halu kuulua ja halu pysytellä siitä ja sen mekanismeista etäällä, ihmisessä synnyttää.

Annan esikoiskokoelma, jonka kirjaksi tekemisestä vastasin, ilmestyi vuosi sitten helmikuussa. Julkaisua suunniteltiin Poikki!-tapahtumaan Tampereelle, yhdessä Tytti Heikkisen kirjan kanssa. Anna ei kuitenkaan päässyt paikalle. Carol Ann Duffy - brittiläinen hieno runoilija! - oli Yorkin yliopistolla esiintymässä tai luennoimassa tms. ja Annalla oli mahdollisuus osallistua tilaisuuteen. Hänen paluunsa Suomeen siis viivästyi, ja julkaisutilaisuuden järjestäminen jäi hamaan tulevaisuuteen.

Seuraavan kerran taisin kuulla Annasta vasta syksyllä? kun hänen uusia runojaan ilmestyi Nokturnoon - pidin niistä! Hieman myöhemmin Anna otti minuun ja Leevi Lehtoon yhteyttä, ja kyseli Poetiikka "seminaarista". Hän tarjosi esitelmää tutkimusaiheensa pohjalta. Muistan aiheesta lyyrisen minän (identiteetin?) lisäksi vain sen, että siinä oli joku "vitun" tai muu kiroilu. Pidin kiroilua hieman outona, ehkä varsinkin naiselle tuollainen piikikkyys ei ole tyypillistä. Mutta olin innokas kuulemaan, mitä Annalla olisi sanottavaa! Uskoin hänen näkökulmansa tuovan runouskeskusteluun jotain uutta, kiinnostavaa. Olin iloinen, että hän oli ottanut meihin yhteyttä.

Viimeinen yhteydenpito Annaan tapahtui noin kuukausi sitten. Tiedustelin Annalta tarkemmin hänen tutkimusaihettaan. Kerroin, että minä ja Marko Niemi toimitamme Nuoren Voiman Runous-numeroa, ja että olisin halunnut kuulla tarkemmin hänen ajatuksistaan - josko ne voisivat rimmata meidän teemakehittelyjemme kanssa. Anna lupasi palata asiaan helmikuun alussa, kun palaisi Skotlannista. Ehdin jo odottaa hänen yhteydenottoaan. Hänen mahdollinen esseekirjoituksensa oli tulevan lehden sisällysluettelohahmotelmassamme kohdassa "kysytyt, ei varmistusta".

Juuri kun olisin saanut mahdollisuuden tutustua Annaan paremmin, hänet kadotettiin. Ja se on surullista.