Tekstin ja kirjaimen kuvallisuudesta

Kiiltomadon uusi Tiina Pystysen pääkirjoitus puhuu tärkeästä aiheesta, minulle läheisestä, ajatuksia herättävästä. Olen iloinen itseni puolesta, jos noin voi sanoa, että olen päässyt tekemään töitä tekstin taittamisen ja painamisen kanssa. (Tälläkin hetkellä taittajat Taikissa viimeistelevät seuraavaa Tulta viedäksemme sen ennen klo neljää Art-Printtiin). On tullut tajuttua nimenomaan se, että tekstillä on kuvalliset tai visuaaliset ominaisuutensa, ja juuri näitä ominaisuuksia taitossa muokataan ja työstetään; tehdään tekstistä kuvaa, mutta millaista? Tulin miettineeksi, että onko hyvä asia se, että hyväksi taitoksi oletetaan esim. runon kohdalla sellainen, joka on ikäänkuin näkymätöntä - vähän niin kuin näkymätön kääntäjä? Taitto, joka mahdollisimman vähän häiritsee tekstiä ja luo illuusion tekstin "puhtaudesta", rikkumattomuudesta. Vaikka kaikki, jotka ovat olleet taittamisen kanssa tekemisissä tietävät, miten teennäistä tuo näkymättömyys on. Siinä on jotain samaa kuin korokkeelle asettamisessa, näyttelyyn ripustamisessa, kehystämisessä. Ja jos tuo samastuu poeettiseksi oletukseksi... niin en enää tiedä, voinko seistä sen takana.