Loma maalla jatkuu eikä mitään kiirettä takaisin kaupunkiin ole. Ensi viikolle ja Oriveden Uuden runon päiville tosin on valmistumassa puhunta aiheesta "mikä ihmeen längwitz-runous". Aihetta minulle ehdotettiin, mutta voin yhtyä ihmettelyyn - erityisesti siihen, että voiko käsitettä lainkaan soveltaa käytettäväksi suomalaisen runouden kontekstissa, vai pitäisikö language-runoudella viitata yksinomaan pohjoisamerikkalaisessa runoudessa 70-luvulla tapahtuneeseen käänteeseen, jossa luonnollisesta, alitajuisesta ja automaattisesta itseilmaisusta pyritään kohti tietoisuutta runon kirjoittamisen retoriikasta, siitä että runo on aina luonnos, tehty, artefakti? Nämä ajatuspolut varmasti ovat innostaneet monia suomalaisia kirjoittajia, mutta käyttäisin varovaisesti language-leimaa - sitä on niin helppo käyttää postmodernin tavoin tarkoittamaan ties mitä - yleensä jotain hieman epäilyttävää (?). Vai mitä ajatuksia teissä herää, jos joku sanoo jostakin runosta, että se on kielirunoutta? Mitä (ihmettä?) sillä suomalaisessa kontekstissa tarkoitetaan? Millaisen käsiteverkoston osa se on, millaisia arvoja siihen liittyy?