Kysyttäessä nykyrunouden näkymistä Mirkka Rekola vastasi jotain sellaista eilisessä ERK:in tilaisuudessa kuin että (miten sen nyt muistan) tämän päivän runoudessa ei ole hiljaisuutta, sana tulee sanan jälkeen, tai mennään sanasta sanaan, sanojen ei anneta nousta sanattomasta, ja mielestäni tämä oivallus kuulostaa oikeansuuntaiselta. Tähän sanasta sanaan -poetiikkaan liittynee myös taannoinen keskustelumme (tai keskusteluntynkämme, emme toteamista pidemmälle päässeet yhteisessä pohdinnassa) Henriikan ja muun toimituksen kanssa runsauden poetiikasta, sanamatosta, sanapeitteestä, tekstiä tekstiä enemmän tekstiä -poetiikasta: miten sentyyppistä kirjoittamista on vielä hankala haarukoida arvottavin hansikkain, koska arvioinnin koordinaatit ovat vielä määrittelemättömät.
1 comment:
En tiedä, tarkoititko samaa mitä itse olen ajatellut, mutta uusin runous on jotenkin hengästyttävää, melkein tukehduttavaa sanatulvineen, kuvatulvineen. Monesti tällaisen runon jälkeen on sellainen olo, että toinen toistaan pökerryttävämpien sanojen/kuvien jälkeen runo kuitenkin sulkeutuu itseensä, eikä siitä jää oikein mitään mieleen, vaikka runoa lukiessa se tuntuisi ällistyttävän nerokkaalta. Tällaiset runot siis ovat todellakin MYKISTÄVIÄ, eivät siemeniä, jotka putoavat lukijan mieleen kantaakseen myöhemmin hedelmää - Rekolan runot taas nimenomaan ovat tällaisia siemeniä. (Kärjistetty ja liioitteleva väite, mutta kärjistäminen auttaa näkemään selvemmin.)
Post a Comment