"jolla kotimme oli ollut. Talosta oli vain kivijalka jäljellä. Nokkosten ja tervakukkien viidakko oli kasvanut sen ylitse. Kukat valoivat sinipunervan hohteen koko kukkulan ylle. Se oli kuin viimeinen heijastus tulesta, joka ei enää voinut pitää puoliaan auringonvaloa vastaan. Siemenhöytyvät, jotka riippuivat kukkien kehissä tai purjehtivat hiljaa ilmassa, tarttuivat univormuuni. Oli kuin muistojen tähteet olisivat yhä leijailleet olemattoman talon vaiheilla. Kimalaiset surisivat kumeasti rehevässä lehvästössä, kun varovasti tunkeuduin eteenpäin. Nokkoset olivat levinneet suunnattomasti ja oli vaikea olla polttamatta niissä käsiään. Ennen ne olivat peittäneet vain pienen alan keittiönrapun vieressä ja reunustaneet ulkohuoneeseen ja rikkatunkiolle vievän tien toista puolta. Nyt ne olivat vallanneet tien, tunkeutuneet kuin barbaarien sotajoukko lapsuuteni puutarhaan ja peittäneet koko mäentöyrään ja kivetkin, jotka kerran olivat tuntuneet minusta korkeilta kuin Kaukasusvuoret."
- Oscar Parland, "Kesällä 1941", suomentanut Eeva-Liisa Manner, teoksessa Oi aika Viipurin, WSOY 1981. Kesällä luin tämän taiten aisteissa kuljettavan tarinan kotiinpaluusta, ajan laskoksista.
Jäähyväiset kulttuuriyllätyksille
1 day ago
No comments:
Post a Comment