Äänteellisen aineksen vakiintunut analyysikäytäntö kiistää pelkän “musiikin” välittämät merkitykset: äänteillä sinänsä ei ole merkitystä, tietyn äänteen semantiikka konstruoidaan runossa sen esiintymien kautta, kertautuvien äänteellisten oppositioiden ja toistojen pohjalta (Lotman 1972, 215-217, sit. Viikari 1998, 299).