Häiriö maisemassa

"Olin ajatellut, miten vähän aikaa enää, ja se vedetään tukasta ylös meren syvänteestä, sitä lyödään selkään että vedet tulisivat keuhkoista, ja sitten korville ja poskille, kun se aina vain itkee eikä lopeta, ja miten se itkien kompastelee polkua vanhempien perässä, polkua jossa juuret nousevat maasta kovina ja kuluneina, kuin luut, ja miten sille sanotaan, ettei siitä ihmistä tule."

"Hänen päänsä on raskas salaisuudesta, jota kukaan ei tahdo kuulla, joka hänen on kannettava yksin, päivä päivältä se käy raskaammaksi. Hiljaisuus leviää suunnattomana hänen ympärillään, se on täynnä ääntä, sanoja, kysymyksiä vastauksiin, puhumattomuuden meteliä."

"... ja samalla mieleen nousee suru, puhdas kuin kevätsade."

Luin Raija Siekkisen Häiriö maisemassa -romaanin. Ennen kuin luin sen ajattelin, miksi on hyväksyttävämpää olla vihainen kuin surullinen, miten surullinen on kiusaamiselle altis, häpäisylle altis, inholle. Tai sitten ne ovat vain minun yhteen liittämiä tunteita, tuossa järjestyksessä tai päinvastaisessa. Inho, häpäisy, kiusaaminen, suru. Suru, inho, kiusaaminen, häpäisy. Inho, kiusaaminen, häpäisy, suru. Viimeinen tuntuisi loogisimmalta järjestykseltä. Nomuttakuitenkin. Kauneita kohtauksia Siekkisen romaanissa, jotka nousevat mieleen kutemaan.