Friday, April 01, 2005

Mistä johtuu

tämä: kolme vuotta sitten luin Helena Sinervon suomentaman valikoiman Yves Bonnefoyn runoja, eivätkä ne läpäisseet minua, en osannut niitä lukea sillä tavalla että ne olisivat kajahdelleet minussa, tai minä olisin kajahdellut niissä, mutta nyt kun jostain alennusmyynnistä muutama kuukausi sitten ostin valikoiman itselleni ja muutama päivä sitten ryhdyin kirjaa selailemaan, niin jo ensi tavuista ymmärsin, että nämä runot, niin, en tiedä mitä ne tekevät, en haluaisi sanoa että puhuttelevat, koska kyse ei ole mistään samaistumisesta, ehkä pikemminkin tuntuu siltä kuin joku kaataisi valtavan ison saavillisen vettä niskaan, tai kuin jokin näkymätön läväyttäisi siipiään hidastetusti niin että sekunti vavahtaa. Eikä kyse ole hurmiosta, vaikka kuulostaakin siltä, koska hurmio on sokeutta, ja minun kokemukseni on hidasta näkemistä.

Jotain proosallisempaa tähän lopuksi ettei mene liian tunnekylläiseksi. Jotain proosallisempaa. Huomenna Turkuun, yhdistyksen hallituksen kokoukseen, siis töihin. Vähissä rahoissa, hyvin vähissä rahoissa - pitäisi keksiä lisää töitä, vaikka entistenkin kanssa ajan kyllä saa kulumaan.

Robert Creeleyn muistoksi on Tuli&Savu Netissä hänelle nekrologi-sivut; ehkäpä paikallaan olisi muistuttaa, että Creeleyn lyhyitä runoja on luettavissa myös Tuli&Savun numerossa 3/2004, joista tässä yksi, Aki Salmelan suomennoksena:




Kaiku

Särkynyt sydän, sinä
ajaton ihme.

Miten pieni
olinpaikka.

Uskollinen, uskollinen
elämälle, elämälle.





.

2 comments:

Anonymous said...

"Epäsäännöllisiä ajatuksia urnoudesta"???

hanhensulka said...

Urnoudesta täytyykin puhua, hyvä anonymous, kuka tahansa osaa sanoa jotakin runoudesta. Urnous on monin verroin vaikeampi asia selitettäväksi. Sana "urnoilija" selittää sitä jollakin epämääräisen tutulla tavalla.