Kuntarunosuomi, eikun suoni

Uusin runoni "Esipuhet" on ilmestynyt Kaks.fi, Kunnallisalan Kehittämissäätiön nettilehden sivuilla heinäkuun puolessa välissä. Olen osallinen Kuntarunosuoni-projektissa, jossa - kuinka monta meitä nyt onkaan - runoilijaa kirjoittaa runoja "omasta" kunnastaan; sivustolla julkaistaan uusi runo joka maanantai. Seuraavan kerran kirjoitan Ilmajoesta syyskuun alussa. Tehtävänanto on minulle mieluinen, koska se on tosi vaikea. Suhde kotikuntaan ja Etelä-Pohjanmaahan on monin tuntein kyllästetty, mutta se, että olen asunut Helsingissä vuodesta 1994, tuo kirjoittamiseen mukaan pakollisen tietoisuuden siitä, että pitää punnita ajatuksiaan ja tuntemuksiaan erityisen tarkkaan; miten toisaalla oleminen vaikuttaa siihen, miten koen, näen, ajattelen. Ensimmäinen ajatukseni nimittäin oli, että kirjoittaminen on mahdotonta, pitäisi olla siellä, siinä, mistä kirjoittaa. Sitten muistin emigranttikirjailijat. Joten ehkä se ei olekaan mahdotonta. Mutta jollain tavalla koen itseni silti huijariksi; mennä puhumaan jonkin sellaisen puolesta, jonka puolella ei edes ole, koska ei ole eikä voi olla siellä läsnä. Tähän kietoutuvat tuntemukset siitä, että ei ole "oikeasti" tai "tarpeeksi" pohjalainen... Mistä lienee tullut pohjalaisille niin suuri tarve määritellä omaa pohjalaisuuttaan, korostaa sitä, niitä yhteisesti tunnustettuja piirteitä, sitoutua niihin, testata itseään niitä vasten, että menikö nyt oikein, ja kuinka mukavaa meillä onkaan kun ollaan samalla tavalla samanlaisia koko porukka, ja muut on meidän krannista. Tuota "Esipuhet" runoa varten luin Kytösavut -julkaisuja vuosilta 1945, 1946 ja 1947. Suosittelen lukemaan. Eteläpohjalaisuuden stereotypiat hyppivät niistä silmille; haluaisin yrittää ymmärtää tuota itsensä/itsellisyytensä/ itsekorostamisen tarvetta... koska koen sitä itsekin, mutta ulkopuolisena, vaillinaisena.