Kys Kys Kysymään (kirje, kenelle tahansa, lähettäjä harhaa)

Tuli&Savun sivuilla Henriikka blogasi viime viikolla kiinnostavia ajatuksia ennen torstain "Tuli&Savu & 2000-luvun runouden paradigman muutos" -keskustelua, mutta enhän minä ollut huomannut sitä ennen kuin nyt. Itsestäni ainakin tuntuu, etten tainnut osata sanoa mitään kovinkaan kiinnostavaa ja valaisevaa aiheesta, muuta kuin todeta juuri vain pinnalla tapahtuneita asioita.

Päällimmäisenähän tulee mieleen jo 90-luvulla alkanut kustantamokentän ja julkaisemisen ehtojen muuttuminen - pienkustantamot digitaalisine painotekniikoineen ja internet, jossa kuka tahansa voi julkaista (melkein?) mitä tahansa, mistä johtuen runouden kentälle on ollut pyrkimässä monella eri tavalla kirjoittajia, jotka tavoittelevat runoilijuutta. Perinteiset kustantamot tai yleisen hyväksynnän ansainneet pienkustantamot ovat olleet "turvallisimpia" vaihtoehtoja sen vuoksi, että niiden kautta julkaisemalla on varmimmin saanut virallisen runoilijastatuksen. Näkisin, että tätä systeemiä on pyritty horjuttamaan jo pitkään - mutta mistä syistä? Ettei joillain tahoilla olisi monopoliasemaa runoilijuuden määrittelyssä? Eikö tästä ollut kyse myös Kirjailijaliittokeskustelussa? Päädymme tätäkin kautta poetiikkaan ja runouden arvottamiseen: miten muodostuvat ne käsitykset, millainen runous on arvokasta? Kenen näkemys painaa eniten? Kuka on runouden lukemisen ja arvottamisen asiantuntija? Itse sitä ainakin kuvittelee olevansa, ja uskon, että niin kuvittelee moni muukin runouden lukija.

Nyt ajatukseni haluaisivat lähteä harhailemaan.... tai siis huomaan, että aiheessa on liikaa liikkuvia osia enkä saa pidettyä tätä juoksua kasassa. Loppukaneetiksi pistän tähän vielä sen kysymyksen, mitä alunperin lähdin miettimään: Ovatko runouden paradigmat (tai runouden paradigma - kumpaa oikein pitäisi käyttää, yksikköä vai monikkoa, sekin on oleellista...) todella muuttuneet, vai ovatko odotukset ja oletukset runon olemuksesta kuitenkin edelleen jotenkuten samat kuin mitä ne aiemminkin ovat olleet? Ehkä runouden lajien kirjo on laajentunut - mutta ovatko hyvin kirjoittamisen määritteet muuttuneet miksikään?

Paitsi että muuten sitä olen miettinyt, että visuaalisen ja käsitteellisen runouden arvioimisessa tarvittaisiin ehkä jotain omanlaistaan kriteeristöä. Itse esimerkiksi en koe kykeneväni arvioimaan kyseisissä lajeissa onnistumista tai epäonnistumista: en osaa katsoa ja lukea niitä sillä silmällä, en tunne perinnettä, en tiedä, miten niistä pitäisi puhua.

No nyt katkaisen tämän tähän, en jaksa enää...

Apdeit: Olen ollut pari päivää pimennossa, ja vasta huomasin, että samaa aihettahan, runouden kentän muutoksia, tähtäimessä eritoten "hakukonerunous" ja myös poEsia - sarja, jonka toimittamisesta muuten minä olen nykyään vastuussa yhdessä Ville-Juhani Sutisen ja Harry Salmenniemen kanssa, käsitellään Parnasson blogissa. Hyvä, että runoudesta keskustellaan.

Kirje kts. esim. "What is poetry"

Kysyin eilen kylässä muilta runoilijoilta, että häiritseekö heitä se, että runoutta on vaikea määritellä, sen rajat ovat hämärät, "se" valuu yli rajojen. Joku sanoi, että se juuri on mahtavaa, että rajoja ei ole, että runo voi olla mitä tahansa. Runo voi olla kalkkuna, runo ei voi olla kalkkuna. Minua taitaa hämätä se, että ajattelen, ettei vapautta ole, ellei ole jotain, mihin vapaus vertaa itseään. Onko olemassa tyhjä paperi, johon voi värittää miten tahansa, piirtää minkälaisen kuvan/merkin tahansa - kunhan tekee sen kielellä ja kielessä olemassa olevia keinoja käyttäen niin, että lopputulos on - kaunis? vaikuttava? tunteita ja ajatuksia herättävä? Ei ole olemassa tyhjää paperia, ajattelen, on olemassa paperi, jolla on rajat eli visuaaliset rajoitteet, mutta ne eivät olet ainoat. Miksi puhuisin vain paperista. Miten määritellä runon äänteellisyyden ja rytmillisyyden ehdottamat rajat, jotka osoittavat, milloin teksti on runoa, milloin jotain muuta? Perinteen, muodon rajat tuntuvat tällä hetkellä olevan vedetyt sitruunamehulla: ne eivät näy, koska niitä ei nähdä, koska tiedostamattomalla on niin suuri rooli kirjoittamisessa, koska historiaa ei ole, on vain nyt. Eikö se olekin modernia? Jokapäiväistä uudestaan syntymistä? Tyhjästä? Meren vaahdosta? Tähän kohtaan kuuluu sanoa, että runous syntyy runoudesta, perinteestä, menneestä. Kaipaanko, taidan kaivata, romantiikan takaiseen aikaan, jolloin mallit ja muodot eivät olleet "nerouden" toteutumisen esteinä, vaan niistä erottautuminen mahdollisti nerokkaat poikkeavat oivallukset. Missä ovat ne rajat, jotka määrittelevät meidän vapautemme. Mitä runouskäsityksiä toteutamme, ja millaisia tehtäviä ja merkityksiä nuo käsitykset runoudelle olettavat. Niin, ja pitäisikö puhua meidän sijasta minusta... Tuohon kuoppaan on helppo pudota, ja ehkä on niin, ettei muuta olekaan, kuin tuonkaltaisia kuoppia?

A letter from "Will the Humanities Save Us?"

I ran into this interesting discussion provoked by Stanley Fish's column in which he takes up and discusses an argument by Anthony Kronman in his book Education’s End: Why Our Colleges and Universities Have Given Up on the Meaning of Life. The main question seems to be how to argue for the meaning of the humanities without basing your argument on some kind of utility. Citation from Fish, who is citing Kronman:

"[...] Kronman is not so much mounting a defense of the humanities as he is mounting an attack on everything else. Other spokespersons for the humanities argue for their utility by connecting them (in largely unconvincing ways) to the goals of science, technology and the building of careers. Kronman, however, identifies science, technology and careerism as impediments to living a life with meaning. The real enemies, he declares, are “the careerism that distracts from life as a whole” and “the blind acceptance of science and technology that disguise and deny our human condition.” These false idols, he says, block the way to understanding. We must turn to the humanities if we are to “meet the need for meaning in an age of vast but pointless powers,” for only the humanities can help us recover the urgency of “the question of what living is for."

Fish does not agree with this idea of secular humanism where the examples of action and thoughts presented in the classic works of literature, history, philosophy etc. are believed to have an enobling effect on the reader, because they create a desire to emulate them. Here's how Fish argues his point:

"It’s a pretty idea, but there is no evidence to support it and a lot of evidence against it. If it were true, the most generous, patient, good-hearted and honest people on earth would be the members of literature and philosophy departments, who spend every waking hour with great books and great thoughts, and as someone who’s been there (for 45 years) I can tell you it just isn’t so. Teachers and students of literature and philosophy don’t learn how to be good and wise; they learn how to analyze literary effects and to distinguish between different accounts of the foundations of knowledge."

Fish concludes his column by stating that "the humanities are their own good" and that they cannot or should not be justified by any outside perspective. Humanities for humanities sake, then.

What puzzles me is the idea that the enobling effect of humanism is based on emulating. Only on emulating? This seems to be too simplisistic a view on how for example the literary works "work", effect the reader.

So Fish seems convincing in his arguments, but I get a feeling that there is something "fishy" here. To use the teachers and students in literary departments as examples of why the premise of emulation does not hold seems in some way too easy, almost stupid. But then of course Fish wants to make the distinction between religion, which "saves" us, and science which educates us and helps us to develop certain skills, like rhetorical analysis.

But I cannot - at least not yet - agree with Fish that the only possible argument for the meaning of the humanities is "art for art's sake". But what then? It is true that Kronman's idea is well, just idealistic. But but but... I have to admit to thinking that he is not totally of the track, either.

(Some blogposts responding to Fish's column are also worth reading.)