Vanhaa vaaleanpunaista muistikirjaa selatessa

Scintillating
Obstreperous
Precocious
Ystäväni joskus antoi minulle nämä sanat, ne kertovat paljon hänestä. Minä löysin sanan oscillate, joka myös kertoo minusta, kertoi minusta. Niin, ettei löytäminenkään olisi sattumanvaraista, vaikka näennäisesti sitä onkin. Löysin myös useita kirjoittamiani lauseita, kuten nämä:
Näkymätön taivas
yksinäinen
rajaamaton
täynnä pintoja
Omia vanhoja säkeen alkuja on kiinnostavaa tutkia, sillä jälkikätisesti ne usein sisältävät jotain sellaista, mitä aikoinaan ei tiennyt, kun vain kirjoitti, vähemmän tietoisena itse kirjoittamisesta, enemmän kokevana. Enimmäkseen kieleen tulemiseni on ollut tuskaisuuden kuvausta, mikä tekee kirjoituksesta raskasta, kokemus voi sutata kirjoitusta, kokemus on liikaa läsnä, se hallitsee, kun ideaali tilanne olisi saavuttaa tunne siitä, että kieli hallitsee ja sinä hallitset sitä, että kielen avulla asiat ovat nimettävissä ja saavutettavissa. Uskoa kieleen, ja nimenomaan uskoa. Uskominen on minulle ollut aina vaikeata, mutta olen tullut paremmaksi siinä. Se, mitä tässä mietin lopulta, on tunnustuksellinen runous, sillä olen erityisesti ollut aina tunnustuksellinen, mikä on hankala juttu, sillä siinä on vaarana kirjoittaa huonosti, huonoja runoja. Ja huonoja blogimerkintöjä. Ymmärrän myös, että tällaisesta piirteestä, varsinkin kun se on syvä juonne, on vaikea irrottautua, minkä takia olenkin kiinnostunut, haluaisin löytää tapoja, miten säilyttää tunnustuksellisuuteni löytämällä sellaiset kirjoittamisen tavat, missä ei ole kyse vain minän piilottamisesta hämäryyden viittoihin, tahallisesta savuverhon puhaltamisesta runossa liikahtelevan itsen ja lukijan väliin, vaan kirjoituksesta joka sallii itsen läsnäolon.

Oscillate tarkoittaa muuten horjua, häilyä. Olla kahden vaiheilla.