Sitä samaa mitä muutkin

Ei ole mitään mahdollisuutta kirjoittaa silloin kun on liian lähellä itseään. Kun on liian vihainen ja pettynyt ja oma aivotoiminta inhottaa. Pitäisi saada etäisyyttä. Haluaisin tehdä etäisyyttä itseasiassa nitistämällä itseni pois pelistä, mutta sitähän ei voi tehdä, kun sellainen ei vain onnistu. Mitä enemmän haluaisi päästä itsestään eroon sitä tiukemmin siinä pysyy kiinni. Oma minä tunkee joka paikkaan, eikä se ole pätkääkään kiinnostavaa. On inhottavaa ja tylsää lukea kun joku kirjoittaa itsestään, minkä takia sen tekeminen itse on vielä vastenmielisempää. On aika järjetöntä miettiä kirjoittamista näillä ehdoilla; miksi kirjoittaa. Kyllähän joku sellainen ajatus pitäisi olla, että omassa tekemisessä on joku mieli, että on mielekästä tehdä jotain antaakseen sen muille; jo siinä että antaa on mukana se ajatus että se mitä annetaan on jotain annettavaksi kelpaavaa; se on jokin viesti, jonka haluaa antaa. Miksi sitä haluaa antaa jotain jollekulle toiselle? Mitä siihen antamiseen sisältyy? Millä tavalla antaminen on merkityksellistä? Antaa=saada kiitosta=tehdä hyvin=saada kiitosta. On muuten rasittavaa kirjoittaa tällaisia ajatuksia, kun Freud & jengi naputtaa pääkopassa koko ajan. En haluaisi kirjoittaa näin lähellä itseäni, en yleensä tee niin koska en yleensä tee niin, joten miksi sitten nyt. Yritän ehkä päästä eroon siitä kuinka sitä yrittää aina tehdä asioita ainoastaan sellaisilla tavoilla, jotka jo tietää hyväksytyiksi. Ei tee asioita sellaisilla tavoilla joitten tietää kenties herättävän joitain muitakin tunteita kuin hyväksyvää välinpitämättömyyttä. Se on sitä tyypillistä värittömyyttä, joka on hyvä suojaväri. Inhoan terapiakirjoittamista ja tämä lienee nyt sitä. Hyi s-tana, voi ruutana. No joo. Sanoin että on tylsää lukea kun joku kirjoittaa itsestään. Luin Sirkka Turkan Koottuja runoja, ja niissä on vahvana se että joku kirjoittaa itsestään käsin. Eivät ne olleet tylsiä. Ne olivat kepeitä. Niissä oli joku lentävä matto -tapainen systeemi, jolla noustiin. Niissä oli etäisyyttä, joka syntyi kirjoituksen taidokkuudesta. Tässä olisi nyt sitten mahdollisuus vetää mattoa oman kirjoittamisen alta ja syyttää itseään siitä, ettei ole tarpeeksi taitoa, että keuhkot on liian pienet. Joopa joo. Antaa nyt sitten mennä vaan. Toivottavasti kukaan ei lue tätä. Ja sitten joku voi sanoa että narsissin kukka ei minussa ole puhjennut ikinä pintaan koska maa on niin kovaa. En jaksa editoida.