Kulttuurilehtitukipotti vaarassa

Hallitus aikoo leikata kulttuurilehtien tukea 15% prosentilla.
Tämä on se vahvasti huolestettuva uutinen, johon tulisi pyrkiä NYT vaikuttamaan. Luvuissa pudotus tarkoittaisi 121 000 euroa, 800 000:sta 679 000 euroon. Hesari uutisoi tänään väärin, että kyse olisi mielipidelehtituesta - nimitys on vanha, kyse on kulttuurilehtituesta. Masentaa. Se, että en oikeasti tiedä, miten asiaan voisi vaikuttaa. Onko tuen leikkaamisen estämiselle mitään tehtävissä? Kun on vuodesta 2002 saanut rimpuilla rahan kanssa ja miettiä, miten tehdä hyvää lehteä, ja kun on onnistunut - tai siis - kun OLLAAN onnistuttu nostamaan lehden profiilia, keksitty keinoja miten panostaa ulkoasuun, saatu tilauskanta nousuun, onnistuttu kaapimaan rahaa niin että voidaan maksaa edes vähän enemmän lehden toimittajille vaikka vielä ollaan kaukana edes osa-aikatyöstä, mitä lehden toimittaminen käytännössä on, ja vielä pieniä palkkioita myös joillekin kirjoittajille, niin tässä sitten palkka - en voi tulkita tätä muutoin kuin että kulttuurilehdille ja niiden edestä tehdylle vapaaehtoistyölle ei anneta arvoa ja että lehtien ongelmia ei oteta todesta. Onko kyse siitä, ettei lopulta ymmärretä, miten tärkeitä ajattelun ja keskustelun foorumeita esim. kirjallisuuslehdet ovat? Pidetäänkö kulttuurilehtien tekemistä vain puuhasteluna, kivana harrastuksena - miksi pitkäjänteinen sitoutuminen kulttuurilehtikentän tukemiseen ei ole se ilmiselvä vaihtoehto, minkä sen pitäisi olla? Kun mietin vaikka miten keskeinen lehti Tuli&Savu on tässä runousyhteisössä (ja lehden tuki on muuten juuri kahden viime vuoden aikana noussut, samaan aikaan kuin yhteistä pottiakin on ymmärtääkseni nostettu) - ja miten merkittävästi kaikki kirjallisuuslehdet täydentävät ja monipuolistavat ja vievät pidemmälle sekä ylläpitävät sitä keskustelua, mitä kirjallisuudesta käydään - mihin päivälehdistön kyvyt ja palstatilat eivät yksinkertaisesti millään tavalla riitä, päinvastoin. Omasta näkökulmastani tärkeimmät kirjallisuuden keskustelut ja päänavaukset käydään nimenomaan pienlehdissä, valtalehdistö seuraa enimmäkseen perässä - sillä asiantuntijat kirjoittavat pienlehdissä. Kirjallisuuslehdissä esimerkiksi on kansan parhaat voimat käytössä, parhaat kirjoittajat, mielenkiintoisimmat näkökulmat. Miten tällaisen ruohonjuuritasontyön arvon voisi selittää virkamiehelle, joka ei ole kulttuurilehteä nähnytkään saatikka sitten itse työskennellyt jossain niistä yhteisöistä, jotka vapaaehtoistyöllään lehtien julkaisemisen tekevät mahdolliseksi? Miksi kirjoittamista, lukemista ja keskustelemista mahdollisimman monen lehden sivuilla ei katsota luotettavan ja pitkäjänteisen tuen arvoiseksi?

tv. K-Arpo:-=)