Kuulutin muutamia viikkoja sitten uusia runoja seuraavaan Tuli&Savuun. Kaiken kaikkiaan 37 runon kirjoittajaa lähetti minulle hengentuotoksiaan. Kiitos teille kaikille! Olen iloinen, että teitä oli niin paljon :) Kerron myöhemmin, kenen runot ylittivät riman ja näkevät päivänvalon seuraavassa numerossamme. Jatkakaa samaan malliin, ja pommittakaa minua säkeillänne. Vaikka vain pieni osa runoista julkaistaan, niin kaikki lähetetyt runot täällä toimituksessa kyllä luetaan.
Muutamia huomioita tarjotuista runoista, vaikka otoksen ollessa näin suuri yhteenvedon tekeminen onkin haastavaa. Palautteen antaminen tuntuu kuitenkin tärkeältä, koska suuri osa tarjotuista runoista tuntuu aina olevan _jonkinlaisen_ runon muotoon kaadettua tekstimassaa, mutta ei valitettavasti tavoita sellaista ainutlaatuisuutta ja täsmällisyyttä, mitä runolta odotan. Vähän niin kuin soittaisi instrumenttia hieman epävireisesti ja heittelehtivällä rytmillä. Kuulostan kenties ankaralta, mutta millä muulla tavalla saamme luotua ennennäkemätöntä ja ainutlaatuista suomalaista uutta runoa kuin asettamalla tavoitteet ja rimat korkealle, kuin olemalla kunnianhimoisia ja sitoutuneita kirjoittamaan yhä parempia runoja? Tietenkin täytyy erotella, miksi kukin kirjoittaa. Omaksi ilokseen ja harrastuksekseen? Ilmaistakseen syvimmät tuntonsa, niin kuin päiväkirjalle? Vai haluaako sanoa jotain, mikä kenties jopa kestää vuosikymmenten kulun haalistumatta? Tai kirjoittaa - mitenkään vähättelemättä - edes runon, joka säväyttää nyt, tässä hetkessä? Omasta kokemuksesta tiedän, miten monta vuotta menee, että oppii kirjoittamaan edes siedettäviä säkeitä. Että oppii kirjoittamaan hyvän runon, siihen voi mennä no, ikä ja terveys :) Miten runokynäänsä sitten voi terävöittää? En tiedä parempaa lääkettä kuin ankara lukeminen, ja vain parhaimpien runoilijoiden ja kirjailijoiden, kaikenkielisten, mitä vain käsiinsä saa. Enemmän varmasti pitäisi lukea kuin kirjoittaa. Se mielikuva, joka kullakin on runosta, on taatusti suppea. Miksi ei laajentaisi sitä lukemalla? Ja sitten kun kirjoittaa, kirjoittaa eri tyyleillä, matkia, harjoittaa sekä mitallisen että proosarunon että puheenomaisen että äärimmilleen tiivistetyn runon kirjoittamista... Ja erityisesti, jos kirjoittaa säemuotoista runoutta, pitäisi ehdottomasti pohtia mikä säe on? miksi se katkeaa siitä, mistä se katkeaa? mikä on yhden säkeen suhde toiseen? miksi säkeistö vaihtuu juuri tässä? ja niin edelleen.
En osaa vastata kysymykseen, mikä on runon tehtävä. Mutta tiedän ainakin sen, että runon pitäisi olla niin kuin voimasana, joka saa ikikallionkin avautumaan. Eräänlainen "refresh" nappula, jota painettua kaikki tuntuu hehkuvan kirkkaammissa väreissä. Muodostelma sanoja täynnä kymmenien ydinvoimaloiden verran energiaa.
Monday, September 20, 2004
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
1 comment:
Kaunista ojentaa monipuolista palautetta ja kannustaa eteenpäin. Kiitokset omasta puolestani kesäkuisesta dadasta, suomennosten toimittaminen oli ilahduttavaa ja ulkoasukin psykedeelisen riemuisa & räiskähtelevän onnistunut. Mainitsemaasi valintaprosessiin vielä tähän asti osallistumattomana tiedustelen kuinka usean henkilön toimesta aineisto seulotaan? Käytät yksikköä, joten ovatko valinnat ainoastaan sinun takanasi? Mutta ennen kuin uppoudun asiaan, leimahtava kiitos runouden edistämisestä tässä nousevan oikeistopopulismin ja formulahelvetin laaksossa.
Ja sitten vuoropuheluun / kommentteihin ja kysymyksiin lehden linjauksista & runon olemuksesta, kun kunnianhimoista keskustelua kerran on tällä forumilla aloitettu. Onko Savu&Tuli kirkastanut toimituspoliittiseksi tavoitteekseen "ennennäkemättömän ja ainutlaatuisen suomalaisen runouden edistämisen"? Tarkastelin dadaismin erikoisnumeron koostumusta, jossa suomalaisia osanottajia oli mahtunut mukaan kourallinen. Tietenkin erikoisaiheeseen ei lähtökohtaisesti useakaan nykykirjoittaja helposti mahtune. Tilaa oli annettu mm. toimituksen litteroiduhkolle keskustelulle (ilmeisesti perinteisemmän tutkijahaastattelun sijaan), lettrismiä esittelevälle - yllättävän viralliselle - artikkelille, suht´ pitkällisille, vaikkakin ansiokkaille kirja-arvosteluille sekä ulkoasullisiin (varsin loistaviin) ratkaisuihin. Tutustuin lyhyesti myös arkistoihin, missä useammassakin numerossa oli annetu runsaammin tilaa suomennoksille sekä kirja-arvosteluille kuin nykykirjoittajille.
Tätä taustaa vasten olen kiinnostunut toimituksen sisällönjakoperiaatteista ts. kuinka paljon tiloja on varattu kirjoittajille ja kuinka usea näistä kirjoittajista on suomalainen nykykirjoittaja? Mikäli tavoite on noin kunnianhimoisa, kannattaisiko samalla tarkistaa lehden sivuille nykyrunoutta konkreettisesti edistäviä tilaratkaisuja? Mainitsemassasi riman korkeuden säätämisessä kannattanee kierrättää materiaalia usealla henkilöllä ja ennen kaikkea kantaa huolta ettei pääse syntymään trade-offia varsinaisen runouden edistämisen ja subjektivismin tai jonkinlaatuisen elitismin välille. Tällä en tietenkään tarkoita, että lehteen haalitaan mää-sää tyylisiä ratkaisuja, tahattomasta huumorista kärsiviä tekeleitä tai "hedelmämetaforilla kyllästettyjä pehmopornografisia" ploplotteluja, jonkun osuvia sanoja lainatakseni ;). Määränä 37 kirjoittajaa kuulostaa loistavalta, joten jokin täällä lienee heräämässä.
Runosta itsestään vain sen verran, että ilmaisun kirjoa riittää Bukowskista ja Burroughsista vaikkapa Brodskin ja Nerudan kautta Yatesiin. Niin ja myös Miks Gebardis näytti dada-numeroa komistavan. Joten nauti, kokeile, tanssi ja humallu, mutta löydä oma laulusi ja hio sitä kuin viikatteen terää elokuun kynnyksellä. Mutta tottahan kirjoittaa voi myös vain avaruuteen ajelehtiakseen.
- Antero Gehenna
Post a Comment