www.nihil.fi

Jani ja Marko ovat kaikessa hiljaisuudessa valmistaneet monta muffinssia, ja ne otettiin uunista viime viikolla. http://www.nihil.fi/ on muuttanut uusiin sivustoihin, kuten myös Tuli&Savu Net, Tulen omat sivut, poEsia ja Poetiikkakonferenssi. Ryppääseen kuuluu myös http://www.nokturno.org/, mutta omassa tutussa asussaan.

Kirje kts. esim. "What is poetry"

Kysyin eilen kylässä muilta runoilijoilta, että häiritseekö heitä se, että runoutta on vaikea määritellä, sen rajat ovat hämärät, "se" valuu yli rajojen. Joku sanoi, että se juuri on mahtavaa, että rajoja ei ole, että runo voi olla mitä tahansa. Runo voi olla kalkkuna, runo ei voi olla kalkkuna. Minua taitaa hämätä se, että ajattelen, ettei vapautta ole, ellei ole jotain, mihin vapaus vertaa itseään. Onko olemassa tyhjä paperi, johon voi värittää miten tahansa, piirtää minkälaisen kuvan/merkin tahansa - kunhan tekee sen kielellä ja kielessä olemassa olevia keinoja käyttäen niin, että lopputulos on - kaunis? vaikuttava? tunteita ja ajatuksia herättävä? Ei ole olemassa tyhjää paperia, ajattelen, on olemassa paperi, jolla on rajat eli visuaaliset rajoitteet, mutta ne eivät olet ainoat. Miksi puhuisin vain paperista. Miten määritellä runon äänteellisyyden ja rytmillisyyden ehdottamat rajat, jotka osoittavat, milloin teksti on runoa, milloin jotain muuta? Perinteen, muodon rajat tuntuvat tällä hetkellä olevan vedetyt sitruunamehulla: ne eivät näy, koska niitä ei nähdä, koska tiedostamattomalla on niin suuri rooli kirjoittamisessa, koska historiaa ei ole, on vain nyt. Eikö se olekin modernia? Jokapäiväistä uudestaan syntymistä? Tyhjästä? Meren vaahdosta? Tähän kohtaan kuuluu sanoa, että runous syntyy runoudesta, perinteestä, menneestä. Kaipaanko, taidan kaivata, romantiikan takaiseen aikaan, jolloin mallit ja muodot eivät olleet "nerouden" toteutumisen esteinä, vaan niistä erottautuminen mahdollisti nerokkaat poikkeavat oivallukset. Missä ovat ne rajat, jotka määrittelevät meidän vapautemme. Mitä runouskäsityksiä toteutamme, ja millaisia tehtäviä ja merkityksiä nuo käsitykset runoudelle olettavat. Niin, ja pitäisikö puhua meidän sijasta minusta... Tuohon kuoppaan on helppo pudota, ja ehkä on niin, ettei muuta olekaan, kuin tuonkaltaisia kuoppia?

Postikortti, joka esittää edesmennyttä lunta

Vielä viime

viikolla kun

katselin

ulos

ikkunasta

siellä näytti

tältä.

Mitä tämä kortti oikeastaan haluaa sanoa on se, että lumi on ohi, eikä se sama lumi tule enää takaisin. Ja mitä se tarkoittaakaan. Etsimme uutta asuntoa ja eniten haluaisin pitää tämän näkymän. On ollut tietyssä paikassa, ollut tietyt koordinaatiopisteet - ei asiaa sitä kautta ajattele, vaan sen kautta, että se mikä näkyy nyt, ei näy enää hetken päästä. Että omaa oloa ei määrittele se, missä on, vaan se, minkä näkee. Että minä ei olekaan tässä, vaan tuolla -ko?

A letter from "Will the Humanities Save Us?"

I ran into this interesting discussion provoked by Stanley Fish's column in which he takes up and discusses an argument by Anthony Kronman in his book Education’s End: Why Our Colleges and Universities Have Given Up on the Meaning of Life. The main question seems to be how to argue for the meaning of the humanities without basing your argument on some kind of utility. Citation from Fish, who is citing Kronman:

"[...] Kronman is not so much mounting a defense of the humanities as he is mounting an attack on everything else. Other spokespersons for the humanities argue for their utility by connecting them (in largely unconvincing ways) to the goals of science, technology and the building of careers. Kronman, however, identifies science, technology and careerism as impediments to living a life with meaning. The real enemies, he declares, are “the careerism that distracts from life as a whole” and “the blind acceptance of science and technology that disguise and deny our human condition.” These false idols, he says, block the way to understanding. We must turn to the humanities if we are to “meet the need for meaning in an age of vast but pointless powers,” for only the humanities can help us recover the urgency of “the question of what living is for."

Fish does not agree with this idea of secular humanism where the examples of action and thoughts presented in the classic works of literature, history, philosophy etc. are believed to have an enobling effect on the reader, because they create a desire to emulate them. Here's how Fish argues his point:

"It’s a pretty idea, but there is no evidence to support it and a lot of evidence against it. If it were true, the most generous, patient, good-hearted and honest people on earth would be the members of literature and philosophy departments, who spend every waking hour with great books and great thoughts, and as someone who’s been there (for 45 years) I can tell you it just isn’t so. Teachers and students of literature and philosophy don’t learn how to be good and wise; they learn how to analyze literary effects and to distinguish between different accounts of the foundations of knowledge."

Fish concludes his column by stating that "the humanities are their own good" and that they cannot or should not be justified by any outside perspective. Humanities for humanities sake, then.

What puzzles me is the idea that the enobling effect of humanism is based on emulating. Only on emulating? This seems to be too simplisistic a view on how for example the literary works "work", effect the reader.

So Fish seems convincing in his arguments, but I get a feeling that there is something "fishy" here. To use the teachers and students in literary departments as examples of why the premise of emulation does not hold seems in some way too easy, almost stupid. But then of course Fish wants to make the distinction between religion, which "saves" us, and science which educates us and helps us to develop certain skills, like rhetorical analysis.

But I cannot - at least not yet - agree with Fish that the only possible argument for the meaning of the humanities is "art for art's sake". But what then? It is true that Kronman's idea is well, just idealistic. But but but... I have to admit to thinking that he is not totally of the track, either.

(Some blogposts responding to Fish's column are also worth reading.)

Postcard from Margaret Atwood

"At the end of last July, I travelled north to participate in Somebody's Daughter, a two-week camp for Inuit women that takes place in Nunavut, in the eastern Canadian Arctic. This project blends sewing, healing and writing in an unusual but very specific way." http://www.washingtonpost.com/wp-dyn/content/article/2006/02/09/AR2006020901725.html

Postcard from home

I have come home to Alppila, and there´s snow on the roofs of Viipurinkatu. I did come home already a week ago but have avoided many things like e-mails, sms-messages, blogging, reading the newspaper first thing in the morning, timetables, other people's timetables, facebook. Why, because so easily one can be led through a day by something else than something in yourself. So if I have been slow in responding or if I have ignored you completely, don't be offended. Shouldn't one have the right to refuse communication and interaction, isn't that a part of the deal anyway.

Postikortti Pohjanmaalta

Hei,
tulin tänne, olin siellä, sitä ennen täällä, sitä tätä ennen siellä ja niin poispäin. Opetan sitä mitä runous on, heh, hain joululahjakirjakseni Kirjallisuus antiikin maailmassa, luin alusta ja olen innoissani, totean myös ettei Unto Kupiaisen Lyhyt runousoppi olekaan liian vanha vaan oikeastaan aika kätevä johdatus perusjuttujen pariin. Isän kanssa tehdään lanttulaatikkoa, ja ajattelin tehdä myös sahramipullia, kieputettuja. Ja jos säästä jotain, tai ilmasta, niin Helsingissä on parempi hengittää kuin Pietarissa, vaikka Pietarissa kyllä on paremmat musiikkiluolat, mutta liikaa autoja. Olin siellä runoretkellä samalla kuin Jarkko, Henriikka, Marianna ja Sinikka, Jukka Mallinen meitä ohjasti, ja meitä pidettiin hyvin, ystävällisesti. Flunssanikin parani, ihmeellisesti. En tuonut tuliaisia. Anna Karenina on viime reissulta vieläkin lukematta: viimeinen osa. Miten sekin päättyy, ehkä näin.

Ääneni pääsi runoon

The Continental Review'ssä australialaisen runoilijan Mark Youngin runoja minun lukeminani ja Markon digitalisoimina. Katso video youtubesta. Markin Magritte-sarjan voi käydä imaisemassa tietsikalleen täältä.

Sain perjantaina pulkkaan arvosanat ja poissaolot ja niin on ohi syksy lukiossa. Eilen minä ja Henriikka ja Satu ja Vesa oltiin kirjallisuudentutkijoiden juhlassa lukemassa runoja ja arvioitavina runoraadissa. Tänään lähden Pohjanmaalle, huomenna alkaa opetus Etelä-Pohjanmaan opiston kirjoittajakoulussa. Aiheena on mikäs muukaan kuin runon kirjoittaminen. Olen koonnut opiskelijoille lukupakettia. Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua. Tulin mm. selailleeksi hieman Saarikosken Ääneen -kokoelmaa, mikä jotenkin on jäänyt minulta aiemmin sivuun. Lukupaketin tekeminen on mukavaa, huomaa miten paljon on ja miten monenlaista. Niiin kuin karkkikaupassa olisi ja kaikki olisi minun ulottuvillani, jos vain niin haluan.

Takaisin jonnekin eli NV ja TS

Viikko sitten olin nukkunut pitkään, niin tänäänkin. Olin eilen illalla kuuntelemassa Pasilan kirjastossa keskustelua nuorvoimalaisuudesta, 90-luvun toisesta koulukunnasta, joka ei ollut koulukunta. Se toinen, joka ei ollut, oli tietenkin Turun koulukunta. Sovimme Jukka Mallisen kanssa (Suomen Pen oli siis kirjaston lisäksi eilisen keskustelun järjestäjä), että kevääksi suunnittelisimme keskustelua myös Tuli&Savun ympärille, näin niin kuin että tulisi myös tämä toinen puoli 90-lukua huomioiduksi. Ja että päästäisiin myös 2000-luvulle asti! pohtimaan niitä runon kirjoittamisen ja lukemisen painopisteen muutoksia, joita Tuli&Savu on ollut sekä luomassa että rekisteröimässä. Kiinnostavaa onkin miettiä, millä tavoin lehden muodonmuutokset heijastelevan runokentän muutoksia?

Apropos, kuten monet ovat varmaan jo huomanneet, uusin Tuli&Savu 3/2007 RE:SUOMI on ilmestynyt. Numeroon liittyy myös yhteistyöprojekti Nokturnon kanssa, kiinnostavia uudelleenkirjoituksia, joista löytyy keskustelua niin Kiiltomadossa kuin Parnassossakin.

Nyt on perjantai ja olen nukkunut todella pitkään, nukuin eilen iltapäivän kun tulin koulusta, tein ruokaa ja istuin sohvalla, ja sitten taas sai mennä nukkumaan hetken tietokoneen ääressä nuokkumisen jälkeen. Tänään on se kuuluisa uusi päivä, kun on tasannut tilit viimeisen viikon hopun ja univajeen kanssa ja tuntee itsensä uudestaan nousseeksi. Kilpailut on kilpailtu, onneksi. Henriikka voitti, mikä on hyvä asia. Toivottavasti se tarkoittaa sitä, niin kuin hän kiitospuheessaan sanoi, että kokeellinen (pitäisi keksiä jokin parempi sana kuvaamaan tuota kirjoittamisen asennetta) runo ylipäänsä voitti ja voittaa tulevaisuudessakin. Mutta miksi puhun voittamisesta, mistä kamppailusta onkaan kyse, kenen tappiosta? Häviäjiähän ei näissä kilpailuissa ole olemassa, sillä kyse on leikistä, yhteisen asian puolesta tässä osallistutaan. Joopa joo. Ei tämä mikään kiva leikki ole. Olin toivonut olevani enemmän hanhi, mutta... Sitä alkaa epäillä itseään! Kun keksisi jonkin tavan suojautua.

Kynttilä

lepattaa.

Melkein hämmentyy, kun oman kirjan arvostelee runoilija, jonka Erotus -kokoelmaa pidän yhtenä 90-luvun komeimmista, ajattomimmista. Annukka Peuran kirjoittama arvostelu Turun Sanomissa tänään, kuten myös Tuomo Karhun tekemä haastattelu. Olen siis ensi perjantaina mukana Varsinais-Suomen Runoviikolla, ravintola Kertussa Tuli&Savu -klubilla klo 20 alkaen. Katsasta tänään alkavan Runoviikon ohjelma täältä.

Katsoin eilen ekan osan tuosta amerikkalaisesta dokumentista "Vapaan naisen tunnustuksia", jonka blogi on täällä, ja kävin myöhemmin Charles Bernsteinin sivuilla, joilta poimin tämän (hänen tyttärensä?) blogin, jossa myös pohditaan feminismiä. Tätä tyttöjen matkaa läpi Amerikan tulee varmasti seurattua, tuntuu kuin itse matkustaisi mukana. Sivusto on jo nyt monipuolinen, haastateltavia paljon, ympäri maata ja eri aloilta - kiinnostavaa minusta tietenkin on se, että monia tuttuja runoilijanimiäkin on mukana.

Niin, ja huomasin myös Martinin Kornkammerista, että Detta är inte fiktion -kirjasta on ilmestynyt Sigrid Nurbon arvostelu täällä.

Pari viikkoa sitten olimme mökillä pistämässä sitä talviteloille. Joutsenet eivät olleet vielä startanneet kohti ulkomaan aurinkoa. Heitä oli naapurin pellolla viitisenkymmentä, tämä perhekunta lähimpänä tietä.

Mess-ut

Huomenna alkaa messuaminen. Illalla on tiedossa kemuuttamista Vanhalla. Perjantaina olen pariin otteeseen lavalla: ensinnäkin Nifinin järjestämä keskustelu En ny union? samtal om nordisk poesi med utgångspunkt i antologin Detta är inte fiktion, Takauma-lavalla klo 15. Minä, Daniela Floman ja Leevi Lehto pohdimme pohjoismaisen runouden kohtaamisia - kohtaantoja?

Sitten viime hetkillä ennen kuin ovet suljetaan, klo 19 alkaen Kullervo-lavalla, NVL:n järjestämä Runoja nonstop - vuoden 2007 runosatoa. Olen mukana viimeisessä setissä, toivottavasti kuuntelijoita piisaisi meille asti.

Lomalomaloma

Nyt on hyvä, parempi. Syysloma alkoi! Tai ei ihan, Runoilijan naamio-kurssin uusi tehtävä on vielä lähettämättä, kuten myös kaksi palautetta edellisestä tehtävästä, "Kiven päivästä". Lukio-opetuksesta voin raportoida sen, että jakson vaihtuminen koeviikkoineen ja uuden kurssin suunnittelemisineen vei kyllä voimat. Ja sitten päälle vielä monet esiintymiset. Onneksi, onneksi! runojen lukeminen ei ole enää hetkeen aikaan jännittänyt. On hyvä että tuli saatua paljon harjoitusta ennen kirjan julkaisua. Nyt lukemisesta voi vain nauttia. Toivottavasti lukemiseen riittää tilaisuuksia myös kirjasyksyn hehkun himmennyttyä... Uusia runoja kun en usko hetkeen aikaan kirjoittavani sellaisia määriä, että voisi alkaa lukea uudesta käsikirjoituksesta. Odotan kovasti joulukuussa alkavaa uutta elämää, sijaisuuden päättymistä, synkkää ja pimeää ja märkää joulun aikaa. Keväästä aion siunata kirjoittamiselle leijonanosan, sopii vain toivoa että apurahajumalat ovat myötämielisiä.

Eilen oli tosi mukavaa jutskata ja istua iltaa Henriikan, Sinikan, Sadun ja Vesan kanssa - kiitos hyvästä seurasta! Kun on kaikilla sama intohimo, niin keskustelu luistaa ja kulkee kiinnostavia uria - näitä juttutuokioita saisi olla enemmänkin.

Tänään on toinen esiintyminen: hetken kuluttua klo 18 olen Töölön kirjastossa puhumassa kirjasta ja kirjoittamisestani sekä tietenkin lukemassa myös runoja.

Kotona ollaan, olin viksu ja tulin Turun messuilta jo eilen illalla ja istuin illan kotona polttaen kynttilöitä vain yhdestä päästä... Tänään taas tekemistä riittää. Yritän mm. lukea huomiseen yleisen kielitieteen tenttiin: rima on matalalla. Kun pääsisi läpi olisin tyytyväinen!

Aikataulutusta

Se on harmi, etten tällä hetkellä ehdi pohtia enkä kirjoittaa mitään; tulee vain puffattua kirjaa ja itseään. Koulussa on koeviikko meneillään, ensi viikolla yleisen kielitieteen tentti ja ylihuomenna alkaa Sulkasadossa "Runoilijan naamiot" -sanataidekurssi, joten aivot ovat monen tahon työllistämät.

Perjantaina sitteen suuntaan Turkuun messuamaan; luen klo 17.20 runojani Kirjakahvilassa
yhdessä pietarilaisten runoilijoiden Bella Gusarovan ja Misha Kuzminin kanssa.

Ensi viikolla olen kahdessa paikassa lukemassa runoja. Tiistaina 9.10 on Lukukeskuksessa "Esikoisrunoilijoiden ilta" klo 18, jossa olen lukemassa Sinikka Vuolan, Henriikka Tavin, Satu Mannisen ja Vesa Haapalan kanssa.

Ja sitten keskiviikkona 10. 10, Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä, olen Töölön kirjastossa otsikolla "Sydämeni laulu" puhumassa suhteestani suomalaiseen runoperinteeseen.

Notta tekemistä piisaa. Sellaisia asioita, joita on helppo vetää plakkarista, jos joku kysyy, mitä teet nykyään. (Odotan kevättä. Likaisen lumen värisiä tyhjäkäyntipäiviä.)