Uusia koteja

Tänne me muutetaan, vanhaan valokatkaisijaan ja ruskeaan paperitapettiin. No on siellä parvekekin, enemmän tilaa, jopa työhuone! Kevään teemana on ollut uuden kodin haku, ja nyt se varmistui. Kesäkuuksi on siis tekemistä. Niin kuin toukokuussa ei olisi ollut tekemistä:-) Sain suomen kielen perusopinnot suoritettua, ja niissä yllättävin juttu on ollut se, miten fanaattisesti olen opinnoista innostunut. Miksi en ole hoksannut lukea suomea jo aiemmin, jotkut mistä lie tulleet ennakkoluulot oppiainetta kohtaan ovat olleet kirjallisuudenopiskelijan mielen tiellä. Näin professoriani keskiviikkona ja hän kysyi gradun perään. Huolimatta siitä, että olen ikäloppu opiskelija ja vielä humanisti, en ole vieläkään suostunut olemaan uskomatta valmistumisen mahdollisuuteen. Silti tuli nikoteltua jotain sökellystä kun yllätettiin. Nojoo. Nämä nyt ei liity runouteen mitenkään paitsi liittyy. Työhuone: ei enää voi leperrellä itselleen syitä, miksi ei keskity kirjoittamiseen. Suomen kieli: se tunkee kirjoittamiseen koska haluaa tulla sinne. Oppikirjoja lukiessa avautuu toistuvasti inspiroitumisen paikkoja, maastoja joissa viihtyy.

Ou & Konf

Näyttää siltä, että ensi viikonloppuna on Oulussa kirjamessut, ja näyttää siltä, että olen menossa sinne tekemään tutuksi yhdistystä & lehteä. Esiintymäänkin varmaan pääsee.

Mainostan nyt sitäkin, että ollaan vähän suunniteltu Poetiikkakonferenssia, ja haku olisi päällä. Haemme ehdotuksia luentaperformansseista. Käykää lukemassa hakuilmo, ja laittakaa allekirjoittaneelle sähköistä postia.

Möksä!

Kuten olen yhdistyksen blogissa jo tiedottanutkin, viime lauantain vuosikokous oli onnistunut, oli mukavaa porukkaa koolla ja tehtiin hyviä päätöksiä. Alkuviikosta tuli tehtyä töitäkin, toteutettua asioita joita piti toteuttaa, sitten tuo vappu tuli väliin ja se piknik. Kesä tulee huolestuttavalla nopeudella kohti, ajatukset siirtyy liian kauas tästä hetkestä: ei sopisi vielä ajatella, että tekisi mieli mennä heinäkuussa Mikkeliin ja Kangasniemelle, kun niissä en ole koskaan käynyt ja ne ovat lähellä möksää. Tai no aika lähellä. Länsisuomalaisena ja etelä-pohjalaisena tuo Itä-Suomi vain säilyttää eksoottisuutensa. Meidän möksä on sopivasti siinä välissä, Keski-Suomessa. Sinne ollaan suuntaamassa, korkkaamaan mökkikautta, katsastamaan hiirten jättämiä askelkuvioita.

Ja entäs sitten huomenna, missä olenkaan, missä. Tai korjaan. Missä olen tänään. Yö on vielä välissä, mutta tänään on jo lauantai. Niin. Missä olen tänään. Missäpä muualla kuin Turussa, yhdistyksen vuosikokouksessa, Yo-talolla. Sen on ilmoitettu alkavan klo 16, mutta myöhästymme siitä puolisen tuntia. Helsinkiläiset pääsevät lähtemään vasta kahdelta kohti länttä. Mutta tule silti, jos runoyhdistyksessä työskentely kiinnostaa. Tarkemmat ohjeet sinne pääsemiseksi ovat yhdistyksen sivuilla http://www.nihil.fi/.

Olen huomenna keskiviikkona 23.4 vieraana Kuolleiden runoilijoiden klubilla Korjaamolla, klo 19, täällä Helsingissä, taka-Töölössä. Pöydän päässä päävieraana istuu Eeva-Liisa Manner, ja kanssani keskustelemassa hänen runoudestaan ovat Satu Manninen, Helena Sinervo ja Sinikka Vuola. Keskustelua ohjastaa Jarkko Tontti.

The New Tuli&Savu Is Out. It Is About Poetry. Go Check It Out At The New Site Of The Mag:

http://tulijasavunihil.wordpress.com/

It Is In Finnish. Maybe You Would Like To Start Learning It? It Is Not An Indo-European Language. It Is A Finno-Ugric Language. It Will Make You See The World In Another Way. Interested? Go For It!

Ett kort med hejdå

Idag fick jag en ny idé: om jag skulle sluta blogga, jag kunde sluta blogga, jag kan sluta blogga. Och jag kan även göra det med min dålig svenska. Jag är så trött på det här sättet att skriva och läsa och vill hellre skriva och läsa på annorlunda sätt. Så. Det är dags för en paus. Hejdå!

Postikortti jossa Ossi

eilen aamulla kierrettiin Ossin kanssa tuossa edessä olevalle pellolle ja takaisin
eilen päivällä kierrettiin Ossin kanssa tuossa pihanurmikolla ja potkittiin jäistä palloa
eilen päivällä päästin Ossin tuohon pihalle ja kävin hakemassa sen takaisin sisään
eilen illalla kierrettiin Ossin kanssa ojanperänmäen kautta terveyskeskukselle ja takaisin
tänään aamulla kierrettiin Ossin kanssa ojanperänmäen ja vanhainkodin kautta kotiin
hetken päästä mennään Ossin kanssa tuohon pihalle ja kierretään taloa ympäri
sitä ennen Ossi kierii vähän lattialla ja puhisee

Kys Kys Kysymään (kirje, kenelle tahansa, lähettäjä harhaa)

Tuli&Savun sivuilla Henriikka blogasi viime viikolla kiinnostavia ajatuksia ennen torstain "Tuli&Savu & 2000-luvun runouden paradigman muutos" -keskustelua, mutta enhän minä ollut huomannut sitä ennen kuin nyt. Itsestäni ainakin tuntuu, etten tainnut osata sanoa mitään kovinkaan kiinnostavaa ja valaisevaa aiheesta, muuta kuin todeta juuri vain pinnalla tapahtuneita asioita.

Päällimmäisenähän tulee mieleen jo 90-luvulla alkanut kustantamokentän ja julkaisemisen ehtojen muuttuminen - pienkustantamot digitaalisine painotekniikoineen ja internet, jossa kuka tahansa voi julkaista (melkein?) mitä tahansa, mistä johtuen runouden kentälle on ollut pyrkimässä monella eri tavalla kirjoittajia, jotka tavoittelevat runoilijuutta. Perinteiset kustantamot tai yleisen hyväksynnän ansainneet pienkustantamot ovat olleet "turvallisimpia" vaihtoehtoja sen vuoksi, että niiden kautta julkaisemalla on varmimmin saanut virallisen runoilijastatuksen. Näkisin, että tätä systeemiä on pyritty horjuttamaan jo pitkään - mutta mistä syistä? Ettei joillain tahoilla olisi monopoliasemaa runoilijuuden määrittelyssä? Eikö tästä ollut kyse myös Kirjailijaliittokeskustelussa? Päädymme tätäkin kautta poetiikkaan ja runouden arvottamiseen: miten muodostuvat ne käsitykset, millainen runous on arvokasta? Kenen näkemys painaa eniten? Kuka on runouden lukemisen ja arvottamisen asiantuntija? Itse sitä ainakin kuvittelee olevansa, ja uskon, että niin kuvittelee moni muukin runouden lukija.

Nyt ajatukseni haluaisivat lähteä harhailemaan.... tai siis huomaan, että aiheessa on liikaa liikkuvia osia enkä saa pidettyä tätä juoksua kasassa. Loppukaneetiksi pistän tähän vielä sen kysymyksen, mitä alunperin lähdin miettimään: Ovatko runouden paradigmat (tai runouden paradigma - kumpaa oikein pitäisi käyttää, yksikköä vai monikkoa, sekin on oleellista...) todella muuttuneet, vai ovatko odotukset ja oletukset runon olemuksesta kuitenkin edelleen jotenkuten samat kuin mitä ne aiemminkin ovat olleet? Ehkä runouden lajien kirjo on laajentunut - mutta ovatko hyvin kirjoittamisen määritteet muuttuneet miksikään?

Paitsi että muuten sitä olen miettinyt, että visuaalisen ja käsitteellisen runouden arvioimisessa tarvittaisiin ehkä jotain omanlaistaan kriteeristöä. Itse esimerkiksi en koe kykeneväni arvioimaan kyseisissä lajeissa onnistumista tai epäonnistumista: en osaa katsoa ja lukea niitä sillä silmällä, en tunne perinnettä, en tiedä, miten niistä pitäisi puhua.

No nyt katkaisen tämän tähän, en jaksa enää...

Apdeit: Olen ollut pari päivää pimennossa, ja vasta huomasin, että samaa aihettahan, runouden kentän muutoksia, tähtäimessä eritoten "hakukonerunous" ja myös poEsia - sarja, jonka toimittamisesta muuten minä olen nykyään vastuussa yhdessä Ville-Juhani Sutisen ja Harry Salmenniemen kanssa, käsitellään Parnasson blogissa. Hyvä, että runoudesta keskustellaan.

Postikortti ennen junamatkaa

Lähden tänään Tampereelle, Tiiliskivi-klubille esiiintymään. Paikka on Telakka, ja kellonaika 19. Jään kaupunkiin, kun huomenna aamulla pitää olla pystyttämässä Poikki! taiteelllista kirjallisuustapahtumaa Tampereen Työväen Teatterin vanhan puolen aulassa ja lämpiössä. Meillä on siellä hyvää ohjelmaa sekä päivällä että illalla, tulkaa kuuntelemaan, vaikkapa Tytti Heikkisen ja minun keskustelua klo 13. Tytin esikoiskirja ilmestyy poEsian julkaisemana huomenna, ja runonlukuakin on tiedossa. Illalla voi kuulla mm. Jonimatti Joutsijärveä, esikoisrunoilija hänkin! Kirja löytyy ntamon kokoelmista. Muuten, ntamon kirjoja on huomenna näytteillä ja illalla sitten myynnissä klubilla, eli jos et omista luottokorttia tai luottamusta postinkantajiin, tule ottamaan omasi pois.

Ja Poikin! ohjelmahan löytyy kokonaisuudessaan täältä.

SKS:llä on helmiale.

Postikortti joka kuuntelee

Caroline Bergvall i Kritiker #7:

Listening to literature is becoming a socio-cultural reality intrincately connected to ways of living and of accessing cultural material. This cultural development of literature as an artform increasingly listened to is fascinating. What are the implications for writing if it is no longer simply published as a visual and graphic mode, but also finds itself housed or hosted in forms that sound or voice the text? What might this come to mean for the way writing conducts itself, through and beyond the literary as we know it, if the sounding or voicing of the text is increasingly being used and resourced?

www.nihil.fi

Jani ja Marko ovat kaikessa hiljaisuudessa valmistaneet monta muffinssia, ja ne otettiin uunista viime viikolla. http://www.nihil.fi/ on muuttanut uusiin sivustoihin, kuten myös Tuli&Savu Net, Tulen omat sivut, poEsia ja Poetiikkakonferenssi. Ryppääseen kuuluu myös http://www.nokturno.org/, mutta omassa tutussa asussaan.

Kirje kts. esim. "What is poetry"

Kysyin eilen kylässä muilta runoilijoilta, että häiritseekö heitä se, että runoutta on vaikea määritellä, sen rajat ovat hämärät, "se" valuu yli rajojen. Joku sanoi, että se juuri on mahtavaa, että rajoja ei ole, että runo voi olla mitä tahansa. Runo voi olla kalkkuna, runo ei voi olla kalkkuna. Minua taitaa hämätä se, että ajattelen, ettei vapautta ole, ellei ole jotain, mihin vapaus vertaa itseään. Onko olemassa tyhjä paperi, johon voi värittää miten tahansa, piirtää minkälaisen kuvan/merkin tahansa - kunhan tekee sen kielellä ja kielessä olemassa olevia keinoja käyttäen niin, että lopputulos on - kaunis? vaikuttava? tunteita ja ajatuksia herättävä? Ei ole olemassa tyhjää paperia, ajattelen, on olemassa paperi, jolla on rajat eli visuaaliset rajoitteet, mutta ne eivät olet ainoat. Miksi puhuisin vain paperista. Miten määritellä runon äänteellisyyden ja rytmillisyyden ehdottamat rajat, jotka osoittavat, milloin teksti on runoa, milloin jotain muuta? Perinteen, muodon rajat tuntuvat tällä hetkellä olevan vedetyt sitruunamehulla: ne eivät näy, koska niitä ei nähdä, koska tiedostamattomalla on niin suuri rooli kirjoittamisessa, koska historiaa ei ole, on vain nyt. Eikö se olekin modernia? Jokapäiväistä uudestaan syntymistä? Tyhjästä? Meren vaahdosta? Tähän kohtaan kuuluu sanoa, että runous syntyy runoudesta, perinteestä, menneestä. Kaipaanko, taidan kaivata, romantiikan takaiseen aikaan, jolloin mallit ja muodot eivät olleet "nerouden" toteutumisen esteinä, vaan niistä erottautuminen mahdollisti nerokkaat poikkeavat oivallukset. Missä ovat ne rajat, jotka määrittelevät meidän vapautemme. Mitä runouskäsityksiä toteutamme, ja millaisia tehtäviä ja merkityksiä nuo käsitykset runoudelle olettavat. Niin, ja pitäisikö puhua meidän sijasta minusta... Tuohon kuoppaan on helppo pudota, ja ehkä on niin, ettei muuta olekaan, kuin tuonkaltaisia kuoppia?

Postikortti, joka esittää edesmennyttä lunta

Vielä viime

viikolla kun

katselin

ulos

ikkunasta

siellä näytti

tältä.

Mitä tämä kortti oikeastaan haluaa sanoa on se, että lumi on ohi, eikä se sama lumi tule enää takaisin. Ja mitä se tarkoittaakaan. Etsimme uutta asuntoa ja eniten haluaisin pitää tämän näkymän. On ollut tietyssä paikassa, ollut tietyt koordinaatiopisteet - ei asiaa sitä kautta ajattele, vaan sen kautta, että se mikä näkyy nyt, ei näy enää hetken päästä. Että omaa oloa ei määrittele se, missä on, vaan se, minkä näkee. Että minä ei olekaan tässä, vaan tuolla -ko?

A letter from "Will the Humanities Save Us?"

I ran into this interesting discussion provoked by Stanley Fish's column in which he takes up and discusses an argument by Anthony Kronman in his book Education’s End: Why Our Colleges and Universities Have Given Up on the Meaning of Life. The main question seems to be how to argue for the meaning of the humanities without basing your argument on some kind of utility. Citation from Fish, who is citing Kronman:

"[...] Kronman is not so much mounting a defense of the humanities as he is mounting an attack on everything else. Other spokespersons for the humanities argue for their utility by connecting them (in largely unconvincing ways) to the goals of science, technology and the building of careers. Kronman, however, identifies science, technology and careerism as impediments to living a life with meaning. The real enemies, he declares, are “the careerism that distracts from life as a whole” and “the blind acceptance of science and technology that disguise and deny our human condition.” These false idols, he says, block the way to understanding. We must turn to the humanities if we are to “meet the need for meaning in an age of vast but pointless powers,” for only the humanities can help us recover the urgency of “the question of what living is for."

Fish does not agree with this idea of secular humanism where the examples of action and thoughts presented in the classic works of literature, history, philosophy etc. are believed to have an enobling effect on the reader, because they create a desire to emulate them. Here's how Fish argues his point:

"It’s a pretty idea, but there is no evidence to support it and a lot of evidence against it. If it were true, the most generous, patient, good-hearted and honest people on earth would be the members of literature and philosophy departments, who spend every waking hour with great books and great thoughts, and as someone who’s been there (for 45 years) I can tell you it just isn’t so. Teachers and students of literature and philosophy don’t learn how to be good and wise; they learn how to analyze literary effects and to distinguish between different accounts of the foundations of knowledge."

Fish concludes his column by stating that "the humanities are their own good" and that they cannot or should not be justified by any outside perspective. Humanities for humanities sake, then.

What puzzles me is the idea that the enobling effect of humanism is based on emulating. Only on emulating? This seems to be too simplisistic a view on how for example the literary works "work", effect the reader.

So Fish seems convincing in his arguments, but I get a feeling that there is something "fishy" here. To use the teachers and students in literary departments as examples of why the premise of emulation does not hold seems in some way too easy, almost stupid. But then of course Fish wants to make the distinction between religion, which "saves" us, and science which educates us and helps us to develop certain skills, like rhetorical analysis.

But I cannot - at least not yet - agree with Fish that the only possible argument for the meaning of the humanities is "art for art's sake". But what then? It is true that Kronman's idea is well, just idealistic. But but but... I have to admit to thinking that he is not totally of the track, either.

(Some blogposts responding to Fish's column are also worth reading.)

Postcard from Margaret Atwood

"At the end of last July, I travelled north to participate in Somebody's Daughter, a two-week camp for Inuit women that takes place in Nunavut, in the eastern Canadian Arctic. This project blends sewing, healing and writing in an unusual but very specific way." http://www.washingtonpost.com/wp-dyn/content/article/2006/02/09/AR2006020901725.html

Postcard from home

I have come home to Alppila, and there´s snow on the roofs of Viipurinkatu. I did come home already a week ago but have avoided many things like e-mails, sms-messages, blogging, reading the newspaper first thing in the morning, timetables, other people's timetables, facebook. Why, because so easily one can be led through a day by something else than something in yourself. So if I have been slow in responding or if I have ignored you completely, don't be offended. Shouldn't one have the right to refuse communication and interaction, isn't that a part of the deal anyway.

Postikortti Pohjanmaalta

Hei,
tulin tänne, olin siellä, sitä ennen täällä, sitä tätä ennen siellä ja niin poispäin. Opetan sitä mitä runous on, heh, hain joululahjakirjakseni Kirjallisuus antiikin maailmassa, luin alusta ja olen innoissani, totean myös ettei Unto Kupiaisen Lyhyt runousoppi olekaan liian vanha vaan oikeastaan aika kätevä johdatus perusjuttujen pariin. Isän kanssa tehdään lanttulaatikkoa, ja ajattelin tehdä myös sahramipullia, kieputettuja. Ja jos säästä jotain, tai ilmasta, niin Helsingissä on parempi hengittää kuin Pietarissa, vaikka Pietarissa kyllä on paremmat musiikkiluolat, mutta liikaa autoja. Olin siellä runoretkellä samalla kuin Jarkko, Henriikka, Marianna ja Sinikka, Jukka Mallinen meitä ohjasti, ja meitä pidettiin hyvin, ystävällisesti. Flunssanikin parani, ihmeellisesti. En tuonut tuliaisia. Anna Karenina on viime reissulta vieläkin lukematta: viimeinen osa. Miten sekin päättyy, ehkä näin.

Ääneni pääsi runoon

The Continental Review'ssä australialaisen runoilijan Mark Youngin runoja minun lukeminani ja Markon digitalisoimina. Katso video youtubesta. Markin Magritte-sarjan voi käydä imaisemassa tietsikalleen täältä.