Luonnosta ja oppimisesta

Linnut visertelevät taivaalla.
Linnut pirskottelevat lauluaan taivaalle.
Linnut laulullaan viipaloivat taivaan.
Linnut kuin tarjottimet kantavat lauluaan taivaan ravintolasalin läpi.
Linnut kuin tarjottimet ylistävät juhannusta,
juhannus on tumma varjo nurkassa ja seisoo eteisessä
valoisana kuin pyökkimetsä.

Realismista surrealismiin... ja runon kuvallisuudesta, siis. Olen opettanut kahta runon kirjoittamisen peruskurssia nyt marraskuussa, ja tuntuu siltä, että se on juuri sopivasti, kolmatta ei jaksaisi. On mukavaa kehittää omia perusteita, mistä näkökulmista lähtee runon kirjoittamiseen johdattamaan; itse olen tähän mennessä käyttänyt peruspoetiikkojen jaottelua rytmiin, kuvallisuuteen, puhujaan. Tykkäisin kyllä kuulla, miten muut opettajat lähtevät liikkeelle; jotenkin kuvittelisin, että ihmisillä voi olla hyvinkin erilaisia opetussuunnitelmia.

Jälkiäänenä ja kommenttina: huh, sain kirjoitettua jotain tänne blogiin. Meinaa olla niin tyhjä pää ja kuiva kynänkärki. Opettaminen ei täytä omaa kaivoa, siis. Mutta sitä kompensoi hyvin kyllä se, kun saa kuulla ja nähdä, miten runo valloittaa ja valoittaa uusia kirjoittajia. Ja täytyy sanoa, että aloittelevilta kirjoittajilta, jotka kokeilevat runon kirjoittamista, saa kuulla niin omaperäisiä säkeitä, kielikuvia, ajatuksia, että sitä rupeaa toivomaan, että itsekin voisi olla aloittelija jälleen, että voisi jättää tietämisen ja olla kuin ei ymmärtäisi runoudesta yhtään mitään. Mikä toisaalta on tottakin, tuo ettei ymmärrä. Tai ainakin siivu siitä pysyy mukana. Mutta jotenkin se tulee vaikeammaksi. Voiko olla, että kirjoittamisesta tulee vaikeampaa, mitä enemmän kirjoittaa...?

Kohti runoutta harrastuksena?

"We are moving away from poetry as a literature - let alone as a canon - toward poetry as a practice, not so terribly different from mindfulness meditation (or maybe mindfulness meditation turned inside out, towards words rather than away from them). "

Ron Silliman kirjoitti viime elokuussa runonkirjoittamisen opiskelun suosiosta ja siitä, mitä se tulevaisuudessa Amerikassa voisi tarkoittaa, mitä siitä voisi johtua. Kun yhä useampi opiskelee luovaa kirjoittamista yliopistossa ja kun kirjan julkaiseminen on yhä helpompaa, Silliman näkee että yksi mahdollinen runouden muutos on se, että runon kirjoittaminen ja "runoilijuus" muuttuu enemmän kaikille mahdolliseksi harrastukseksi sen sijaan, että runoilijuus olisi muutaman harvan, eliitin jäsenen etuoikeus. Tämä näin mutkia oikoen ja sivuuttaen sen, että teksti lähtee liikkeelle lakimiehestä, joka tekee bisnestä kirjoittamista opiskelemaan haluavien parissa.

Sillimanin kirjoitus ei ole suoraan verrannollinen Suomen tilanteeseen, mutta sen maalaamaa tulevaisuuden runokentän horisonttia jää pohtimaan. Oikeastaan tuo horisonttihan on jo täällä. Tai molemmat horisontit. Mainitsin Sillimanin tekstin viime viikolla Kirjassa käydyssä keskustelussa, mutta en muistanut tarkempaa sisältöä, siksi linkitys tänään.

archive of the now