Pulpetin ääreen

Pitkän Keski-Suomen kuningaskunnassa viipyilyn jälkeen takaisin etelään. Se ei ole mikään uutinen, mutta en meinaa keksiä muutakaan kirjoitettavaa. "Kärsivällisyydellä vaikeudet voitetaan" ja "Se, joka pelkää vaikeuksia, ei ole luotu niiden voittajaksi", sanoo uusi kotiraamattuni Toivo Ojalan Kirjoitusjärjestelmän mallivihko nro V. Kesäkyläilyjen satoa tämä mainio IV-luokkalaisen vihko, painettu aikana jolloin voitiin kirjoittaa "Sotamarsalkka Gustaf Mannerheim". Sain vihkon lainaksi ystäviltä, on kesämökkinsä edellisen omistajan käsialaa. Kirjaimellisesti käsialaa, tehty sellaisella vuotavalla pennalla, jolla harjoiteltu tuota kaunista vanhaa kaunokirjoitusta, jonka itsekin, onneksi, olen saanut oppia, sen jälkeen tulleiden tekstauksien sijasta. Näitä "kertaus on opintojen äiti" -vihkoja voisin keräillä. Niiden maailmankuvia katsella ja pohtia.

Luonnosta ja oppimisesta

Linnut visertelevät taivaalla.
Linnut pirskottelevat lauluaan taivaalle.
Linnut laulullaan viipaloivat taivaan.
Linnut kuin tarjottimet kantavat lauluaan taivaan ravintolasalin läpi.
Linnut kuin tarjottimet ylistävät juhannusta,
juhannus on tumma varjo nurkassa ja seisoo eteisessä
valoisana kuin pyökkimetsä.

Realismista surrealismiin... ja runon kuvallisuudesta, siis. Olen opettanut kahta runon kirjoittamisen peruskurssia nyt marraskuussa, ja tuntuu siltä, että se on juuri sopivasti, kolmatta ei jaksaisi. On mukavaa kehittää omia perusteita, mistä näkökulmista lähtee runon kirjoittamiseen johdattamaan; itse olen tähän mennessä käyttänyt peruspoetiikkojen jaottelua rytmiin, kuvallisuuteen, puhujaan. Tykkäisin kyllä kuulla, miten muut opettajat lähtevät liikkeelle; jotenkin kuvittelisin, että ihmisillä voi olla hyvinkin erilaisia opetussuunnitelmia.

Jälkiäänenä ja kommenttina: huh, sain kirjoitettua jotain tänne blogiin. Meinaa olla niin tyhjä pää ja kuiva kynänkärki. Opettaminen ei täytä omaa kaivoa, siis. Mutta sitä kompensoi hyvin kyllä se, kun saa kuulla ja nähdä, miten runo valloittaa ja valoittaa uusia kirjoittajia. Ja täytyy sanoa, että aloittelevilta kirjoittajilta, jotka kokeilevat runon kirjoittamista, saa kuulla niin omaperäisiä säkeitä, kielikuvia, ajatuksia, että sitä rupeaa toivomaan, että itsekin voisi olla aloittelija jälleen, että voisi jättää tietämisen ja olla kuin ei ymmärtäisi runoudesta yhtään mitään. Mikä toisaalta on tottakin, tuo ettei ymmärrä. Tai ainakin siivu siitä pysyy mukana. Mutta jotenkin se tulee vaikeammaksi. Voiko olla, että kirjoittamisesta tulee vaikeampaa, mitä enemmän kirjoittaa...?

Urjalaan (junan ikkunassa)

Torstaista eteenpäin osallistun Pentinkulman päiville ja E80 esikoiskirjailijaseminaariin yhdessä monen kanssa(meitä on seminaarissa sattumalta kaksi Toiviota ja kyllä, lähisukulaisia ollaan:-)). Ohjelma ja lissää tietoa löytyy täältä. Siihen asti ihmetellään kesää mökin ikkunasta, netin ikkunasta, saunan ikkunasta, auton ikkunasta, järven ahneesta ikkunasta ja unen pimennetystä ikkunasta käsin.

Uusia koteja

Tänne me muutetaan, vanhaan valokatkaisijaan ja ruskeaan paperitapettiin. No on siellä parvekekin, enemmän tilaa, jopa työhuone! Kevään teemana on ollut uuden kodin haku, ja nyt se varmistui. Kesäkuuksi on siis tekemistä. Niin kuin toukokuussa ei olisi ollut tekemistä:-) Sain suomen kielen perusopinnot suoritettua, ja niissä yllättävin juttu on ollut se, miten fanaattisesti olen opinnoista innostunut. Miksi en ole hoksannut lukea suomea jo aiemmin, jotkut mistä lie tulleet ennakkoluulot oppiainetta kohtaan ovat olleet kirjallisuudenopiskelijan mielen tiellä. Näin professoriani keskiviikkona ja hän kysyi gradun perään. Huolimatta siitä, että olen ikäloppu opiskelija ja vielä humanisti, en ole vieläkään suostunut olemaan uskomatta valmistumisen mahdollisuuteen. Silti tuli nikoteltua jotain sökellystä kun yllätettiin. Nojoo. Nämä nyt ei liity runouteen mitenkään paitsi liittyy. Työhuone: ei enää voi leperrellä itselleen syitä, miksi ei keskity kirjoittamiseen. Suomen kieli: se tunkee kirjoittamiseen koska haluaa tulla sinne. Oppikirjoja lukiessa avautuu toistuvasti inspiroitumisen paikkoja, maastoja joissa viihtyy.

Postcard from Margaret Atwood

"At the end of last July, I travelled north to participate in Somebody's Daughter, a two-week camp for Inuit women that takes place in Nunavut, in the eastern Canadian Arctic. This project blends sewing, healing and writing in an unusual but very specific way." http://www.washingtonpost.com/wp-dyn/content/article/2006/02/09/AR2006020901725.html

Nyt on perjantai ja olen nukkunut todella pitkään, nukuin eilen iltapäivän kun tulin koulusta, tein ruokaa ja istuin sohvalla, ja sitten taas sai mennä nukkumaan hetken tietokoneen ääressä nuokkumisen jälkeen. Tänään on se kuuluisa uusi päivä, kun on tasannut tilit viimeisen viikon hopun ja univajeen kanssa ja tuntee itsensä uudestaan nousseeksi. Kilpailut on kilpailtu, onneksi. Henriikka voitti, mikä on hyvä asia. Toivottavasti se tarkoittaa sitä, niin kuin hän kiitospuheessaan sanoi, että kokeellinen (pitäisi keksiä jokin parempi sana kuvaamaan tuota kirjoittamisen asennetta) runo ylipäänsä voitti ja voittaa tulevaisuudessakin. Mutta miksi puhun voittamisesta, mistä kamppailusta onkaan kyse, kenen tappiosta? Häviäjiähän ei näissä kilpailuissa ole olemassa, sillä kyse on leikistä, yhteisen asian puolesta tässä osallistutaan. Joopa joo. Ei tämä mikään kiva leikki ole. Olin toivonut olevani enemmän hanhi, mutta... Sitä alkaa epäillä itseään! Kun keksisi jonkin tavan suojautua.

"Yet after all, thats the way to write; and if I had time to prove it, the truth of one's sensations is not in the fact, but in the reverberation. When I have read three lines, I re-make them entirely; if they're prose, and not poetry; and it is this which is the truth." (Virginia Woolf in a letter to Vita Sackville-West, on January, probably the 9th, in 1929.)

On selvää, että ilmaisua täytyy rajoittaa joillain keinoilla, muuten suusta tulee ulos pelkkää ulinaa. Suuhun täytyy laittaa esimerkiksi piparimuotti.

Punaista

Avasin silmäni ja näin punaisen mökin. Olin punahilkka ja isoäiti ja susi, ja näin punaista. Metsästäjän punainen kirveenvarsi pilkisteli punaisten kuusten takaa. Kuusten oksilla punaiset omenat, Hannun ja Kertun syötävänpunaiset posket, punainen aurinko joka sihahti punaiseen lampeen punaisen metsän uumenissa. Oli punainen hetki. Susien punaiset suupielet ulvoivat punaista ja punaisen mökin punainen kylki hehkui kuin metsän kiivas sydän, ja kaikki polut kohti punaisen ydintä olivat sydänverellä kirjoitetut, ja sykkivät.

(opiskelutoveri Jussin antama kirjoitusharjoitus 27.11. Kaikki aloittivat ensimmäisellä lauseella.)

Lokerikosta lakeudelle

Minulla on pienestä pitäen ollut kirjoituspöytänä sellainen avattava lokerikko, miksi niitä nyt oikeasti sanotaankaan, tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Päätin tänään siirtyä aavan pöytälevyn käyttäjäksi, niin sanotun lakeuden reunaan. Kyllä heti saa paremmin hengitettyä! Pidän tuota lapsuuden kapistusta, vanhaa kaveria, toki tuossa vieressä. Sen sisuksiin voi niin hyvin piiloutua, jos tarve vaatii. Ja myös saada pois silmistä, antaa asioiden kerääntyä ja mössöytyä, mikä voi joskus olla tarpeen: mutta nyt minua ei sellainen huvita.

Tämä päivä

No hyvä on, tänään oli parempi päivä, edelleen täällä Pohjanmaalla Taija Tuomisen opissa, sanataideohjaajakoulutuksessa. Yllättäviä kirjoittamisLUKKOJA tuli vastaan eilen ja tänään, samassa linjassa perjantaiyönä jumiutuneen selän kanssa, joka vasta tänään tuntui rentoutuvan ja alkavan taas hengittää. Koko ajan ja kaikenlaista kirjoittavana ihmisenä koin kummallisia: proosan kirjoittamiseen keskittyvissä kirjoitusharjoituksessa minulle iski päälle vahva estoisuus ja kykenemättömyys löytää minkäänlaista itseäni tyydyttävää vaihdetta tai asentoa. En tuntenut sitten niin minkäänlaista näkemystä kokemusta tuntemusta sen suhteen että miten pistää paperille KERTOJAN äänekkäitä fiktiivisiä lauseita. Siis niinku että joku sanois jotain ja sillä jollakulla olis joku nimi ja se olis niinku joku henkilöhahmo ja sit se menis ja tekis niinku jotain ja sitten joku muuki olis siinä sen kans ja sekin tekis ja sanois jotain. Mua ei niinku kiinnostanu pätkääkään mikä jonku tyypin nimi niinku olis ja millanen se olis, yks hailee. Mielenkiintoista! Koin monien tehtävien suhteen vastenmielisyyttä ja haluttomuutta kirjoittaa paperille sanaakaan. Ne kirjoittamisen lajit, joita harrastan, oikeasti ovatkin oma latunsa, joka on minulle auki; ja tässä tapauksessa umpihanki ei ole vapaa vaan vain pelkkä valkoinen muuri, tai pelkkä mielenkiinnoton tyhjä. En tiedä, miten tuota muuria voisi lähteä työstämään, kokemuksella ja jatkuvalla kirjoittamisella varmasti - mutta ensin täytyisi löytää se motivaatio, että miksi. Nyt koen enimmäkseen välinpitämättömyyttä; mutta nämä ovat varmasti asioita, jotka ajan kuluessa saattavat muuttua.

Sitä samaa mitä muutkin

Ei ole mitään mahdollisuutta kirjoittaa silloin kun on liian lähellä itseään. Kun on liian vihainen ja pettynyt ja oma aivotoiminta inhottaa. Pitäisi saada etäisyyttä. Haluaisin tehdä etäisyyttä itseasiassa nitistämällä itseni pois pelistä, mutta sitähän ei voi tehdä, kun sellainen ei vain onnistu. Mitä enemmän haluaisi päästä itsestään eroon sitä tiukemmin siinä pysyy kiinni. Oma minä tunkee joka paikkaan, eikä se ole pätkääkään kiinnostavaa. On inhottavaa ja tylsää lukea kun joku kirjoittaa itsestään, minkä takia sen tekeminen itse on vielä vastenmielisempää. On aika järjetöntä miettiä kirjoittamista näillä ehdoilla; miksi kirjoittaa. Kyllähän joku sellainen ajatus pitäisi olla, että omassa tekemisessä on joku mieli, että on mielekästä tehdä jotain antaakseen sen muille; jo siinä että antaa on mukana se ajatus että se mitä annetaan on jotain annettavaksi kelpaavaa; se on jokin viesti, jonka haluaa antaa. Miksi sitä haluaa antaa jotain jollekulle toiselle? Mitä siihen antamiseen sisältyy? Millä tavalla antaminen on merkityksellistä? Antaa=saada kiitosta=tehdä hyvin=saada kiitosta. On muuten rasittavaa kirjoittaa tällaisia ajatuksia, kun Freud & jengi naputtaa pääkopassa koko ajan. En haluaisi kirjoittaa näin lähellä itseäni, en yleensä tee niin koska en yleensä tee niin, joten miksi sitten nyt. Yritän ehkä päästä eroon siitä kuinka sitä yrittää aina tehdä asioita ainoastaan sellaisilla tavoilla, jotka jo tietää hyväksytyiksi. Ei tee asioita sellaisilla tavoilla joitten tietää kenties herättävän joitain muitakin tunteita kuin hyväksyvää välinpitämättömyyttä. Se on sitä tyypillistä värittömyyttä, joka on hyvä suojaväri. Inhoan terapiakirjoittamista ja tämä lienee nyt sitä. Hyi s-tana, voi ruutana. No joo. Sanoin että on tylsää lukea kun joku kirjoittaa itsestään. Luin Sirkka Turkan Koottuja runoja, ja niissä on vahvana se että joku kirjoittaa itsestään käsin. Eivät ne olleet tylsiä. Ne olivat kepeitä. Niissä oli joku lentävä matto -tapainen systeemi, jolla noustiin. Niissä oli etäisyyttä, joka syntyi kirjoituksen taidokkuudesta. Tässä olisi nyt sitten mahdollisuus vetää mattoa oman kirjoittamisen alta ja syyttää itseään siitä, ettei ole tarpeeksi taitoa, että keuhkot on liian pienet. Joopa joo. Antaa nyt sitten mennä vaan. Toivottavasti kukaan ei lue tätä. Ja sitten joku voi sanoa että narsissin kukka ei minussa ole puhjennut ikinä pintaan koska maa on niin kovaa. En jaksa editoida.

Poistoja

Poistin vanhan runon käsikirjoitusplarista, ja ajattelin laittaa sen tänne. Se on vanha, eikä enää vastaa kokemustani, näkemystäni poetiikasta, poetiikoista joita tavoittelen. Mutta vanhaksi runoksi se on ihan ok, tai jossain vaiheessa se oli parasta mihin kykenin, joten MotMot 200nelosen lisäksi se voi hyvin päättää päivänsä täällä. Ja jotenkin käydä myös toteen.

Rivit muuten menevät nyt sekaisin, ettäs tiedätte.

OLIPA KERRAN

Olipa kerran hän, jonka kädet muotoilevat läpinäkyvyyttä.
Huoneessa hän näki sen vuodenajat, ohikulkevat ja maisemaan
pesiytyneet eläimet, niitten piilopaikat, myllätyn mullan.
Hänen sanansa olivat pieniä ongenkoukkuja, joilla pyydystetään
ikkunan takana vilahtelevia kaloja, vihreitä kuin taivas,
sinisiä kuin ruoho.

Maa oli astia, jonka pohjaan hänen sormensa ylsivät
poimimaan humisevia kiviä, niiden pintaan oli tarttunut
pilvien värikylläisyys ja tarmo, laulullaan ne lakaisivat
läpi ihmisen, myös hänen… Ja hän kuuli miten
simpukkakorva helmiäisrannalla jutteli kehystämättömästä
taulusta, jota kukaan ei ollut maalannut,
eikä kukaan tiennyt mistä sen voisi löytää.

Mutta kaikki oli laskoksissa. Maailmanselitykset, liikuttajat,
pyhä yltäkylläisyys, hameenhelmaa tavoittelevat sormet, läsnäolon harteille kietoutuva poissaolon viitta… Koko tarina. Tallessa, vaikkakin silmien ulottumattomissa, ajatuksia hipoen kuin da Vincin paperinen helikopteri, täsmentymättömien ääriviivojen verkosto, utuinen ihonväri johon ohikulkijatkin uppoavat

mielihyvin, liukenemistaan tajuamatta, ja tulee uusi päivä, uusi yö,
Meduusan pään poimijat toistuvasti nousevat vuorensa rinteelle,
pusertavat nisistään viinin kaikkivaltiaan leiliin, sivellin murskaa
kivestä esiin leivän, renessanssiripustus laskeutuu, tulee meitä vastaan
kuin valaistus, paljastaa aamun roomalaiset kasvot, ensimmäisen hedelmän
hänen kädessään, sileäpintaisen runon, käytetyn, puhdistetun,
uudelleenlöydetyn alkuperäisen kopion

ehyen
ehyemmän
hymyilevän

torson

"Please, Memsabib, talk like rain"

INTERVIEWER

I suppose that you began to write seriously there?

ISAK DINESEN

I did begin to write [in Africa] . . . But earlier, I learned how to tell tales. For, you see, I had the perfect audience. White people can no longer listen to a tale recited. They fidget or become drowsy. But the natives have an ear still. I told stories constantly to them, all kinds. And all kinds of nonsense. I’d say, “Once there was a man who had an elephant with two heads” . . . and at once they were eager to hear more. “Oh? Yes, but Memsahib, how did he find it, and how did he manage to feed it?” or whatever. They loved such invention. I delighted my people there by speaking in rhyme for them; they have no rhyme, you know, had never discovered it. I’d say things like “Wakamba na kula mamba” (“The Wakamba tribe eats snakes”), which in prose would have infuriated them, but which amused them mightily in rhyme. Afterwards they’d say, “Please, Memsabib, talk like rain,” so then I knew they had liked it, for rain was very precious to us there.

The Paris Review:n sivuilta löytyvät kaikki heidän tekemänsä kirjailijahaastattelut 50-luvulta tähän päivään. Siellä on: vaikka mitä.

Meidän pitäisikin tehdä yksi Tulen numero pelkästään haastatteluita. Eikä mitään näistä tyhjänpäiväisistä, kaavamaisista yhden ja saman kysymyksen jaarituksista, joitten tehtävä on PÖNKITTÄÄ, jotka eivät kiinnosta ketään. Vaan monen päivän pituisia näytelmiä, liian pitkiä ja sivupoluille eksyviä puheenvuoroja, keskusteluita jotka onnistuvat luomaan todellisuutta laajemman tilan, haastatteluita kuin parkkihalleja, puutaloja, porttikongeja.

Venäläiset runot?

Yhteen kirjottu kerrottu kirje monipolvinen ruusu
sinulle kehrää tuoksunsa suolansa lankansa hulppean
pingottaa sormien viuhkan barokkiset rinnat [...]

(niin, näin unta jossa tulin ajatelleeksi tai oivalsin että minun tulisi nimetä (jokin, mikä?) runosarja nimellä "Venäläiset runot" ja nyt olen miettinyt miten saisin kirjoitettua sellaista tekstiä joka motivoisi unen neuvon käyttöönoton:-))

Muistiin, pannut!

Nyt me kai olemme puhuneet puhetaidosta tarpeeksi, mitä se on ja mitä se ei ole.

En tosiaan. Tiedätkö sinä sitten?

Se joka pyrkii kohti kaunista pitää kauniina myös sitä vaivaa jonka tämä pyrkimys tuo.

Vanhaa vaaleanpunaista muistikirjaa selatessa

Scintillating
Obstreperous
Precocious
Ystäväni joskus antoi minulle nämä sanat, ne kertovat paljon hänestä. Minä löysin sanan oscillate, joka myös kertoo minusta, kertoi minusta. Niin, ettei löytäminenkään olisi sattumanvaraista, vaikka näennäisesti sitä onkin. Löysin myös useita kirjoittamiani lauseita, kuten nämä:
Näkymätön taivas
yksinäinen
rajaamaton
täynnä pintoja
Omia vanhoja säkeen alkuja on kiinnostavaa tutkia, sillä jälkikätisesti ne usein sisältävät jotain sellaista, mitä aikoinaan ei tiennyt, kun vain kirjoitti, vähemmän tietoisena itse kirjoittamisesta, enemmän kokevana. Enimmäkseen kieleen tulemiseni on ollut tuskaisuuden kuvausta, mikä tekee kirjoituksesta raskasta, kokemus voi sutata kirjoitusta, kokemus on liikaa läsnä, se hallitsee, kun ideaali tilanne olisi saavuttaa tunne siitä, että kieli hallitsee ja sinä hallitset sitä, että kielen avulla asiat ovat nimettävissä ja saavutettavissa. Uskoa kieleen, ja nimenomaan uskoa. Uskominen on minulle ollut aina vaikeata, mutta olen tullut paremmaksi siinä. Se, mitä tässä mietin lopulta, on tunnustuksellinen runous, sillä olen erityisesti ollut aina tunnustuksellinen, mikä on hankala juttu, sillä siinä on vaarana kirjoittaa huonosti, huonoja runoja. Ja huonoja blogimerkintöjä. Ymmärrän myös, että tällaisesta piirteestä, varsinkin kun se on syvä juonne, on vaikea irrottautua, minkä takia olenkin kiinnostunut, haluaisin löytää tapoja, miten säilyttää tunnustuksellisuuteni löytämällä sellaiset kirjoittamisen tavat, missä ei ole kyse vain minän piilottamisesta hämäryyden viittoihin, tahallisesta savuverhon puhaltamisesta runossa liikahtelevan itsen ja lukijan väliin, vaan kirjoituksesta joka sallii itsen läsnäolon.

Oscillate tarkoittaa muuten horjua, häilyä. Olla kahden vaiheilla.

Terveisiä ja puffi

Terveisiä Haminasta, olen täällä kirjallisuuskritiikkiä ja kirjallisuusesseetä opettamassa, minkä vuoksi olen hieman poissaoleva. Täällä on pakkanen, aurinko ja jäätynyt meri, jota olen vain rannalta katsellut, koska en tiedä kantaako se, ihan varmasti?

Ja sitten puffi:
>>>18.- 20.3.2005 Jamilahden kansanopisto järjestää yhteistyössä Runoyhdistys Nihil Interit >>>ry:n kanssa kolmen päivän runouden työpajan, jossa käydään läpi runouden kirjoittamisen >>>lähtökohtia. Kurssi soveltuu sekä edistyneille kirjoittajille että vasta-alkajille.Kurssin >>>vetäjinä toimivat runoilijat Leevi Lehto ja Tommi Parkko. Kurssin hinta on 70 euroa ja se >>>sisältää opetuksen lisäksi kahden yön majoituksen ja ruokailut. Ilman majoitusta kurssin >>>hinta on 50 euroa. Kurssille voi ilmoittautua 14.3. mennessä kurssisihteeri Taina Alaselle, p. >>>05-755 6623, kurssisihteeri@jamilahti.com.Osana runokurssia opisto järjestää yhteistyössä >>>Haminan kaupunginkirjaston ja kulttuuritoimen kanssa Haminan kaupunginkirjastossa >>>Runoillan, jossa tämän hetken runouden tunnustetut tekijät lukevat runojaan ja antavat >>>vinkkejä joiden avulla tämän päivän runouteen on helpompi tutustua.Tilaisuus on >>>perjantaina 18.3. alkaen klo. 18.00. Tilaisuudessa esiintyvät runoilijat Pauliina Haasjoki, >>>Saila Susiluoto ja Leevi Lehto. Tommi Parkko improvisoi yhdessä muusikko Heikki >>>Kauppisen kanssa. Perjantain tilaisuuteen yleisöllä on vapaa pääsy.*Jamilahden >>>kansanopisto panostaa tämän ja lähivuosien aikana kirjoittajakoulutukseen. Opisto tarjoaa >>>monipuolisesti erilaisia kursseja kirjoittajille. Kokovuotisen kirjoittajalinjan ohella opisto >>>järjestää myös lyhytkursseja.Jamilahden opisto on tällä hetkellä ainoa kymenlaaksolainen >>>oppilaitos, joka järjestää kirjoittajakoulutusta säännöllisesti. Opiston kirjoittajakoulutusta >>>vastaa runoilija Tommi Parkko.*Jamilahden kansanopisto on Haminassa, hyvien >>>liikenneyhteyksien päässä. Helsingistä Haminaan pääsee linja-autolla kahdessa tunnissa.

Ja

edelliseen vielä: on kiintoisaa pohdiskella, millaiselta tuntuu vokaali u, miten siinä suu sulkeutuu suppuun, verrattuna vaikkapa i:hin, joka kiirii tai hiipii kuin siipi. Kykenisikö sitä käymään sanan läpi kirjain kirjaimelta, aistien millaiselta kukin niistä tuntuu, millaisten tuntojen läpi kirjaimet lukijansa, sanojansa kuljettavat?

Luvut

uupuu .........puuttuu ........nukkuu........hukkuu

.........puutuu..........nuutuu.........puhkuu.........uhkuu

tuntuu..........muuntuu

........mustuu........suuttuu..........kutsuu..........kuuluu

kuluu............luutuu ........ turtuu..........murtuu

sortuu