Muistinvirkistystä ja merkillepanoa

Nyt kun olen pistänyt leimoja näihin blogimerkintöihini (kaikkia kuukausia en ole vielä jaksanut kyntää läpi) niin tulee huomatuksi, miten näinkin hajanaiset ja sillä hetkellä usein perusteettomilta tuntuvat hutaisut kuitenkin jäljittävät hyvin elämääni runokentällä viimeisten kolmen vuoden ajan. Eikä pelkästään sitä, missä minä olen pyörinyt, vaan missä moni muukin on ollut ja tapahtunut. Ehkä tämä soutaminen ja huopaaminen, säännöllinen tuskastuminen välineeseen, linjattomuuteen, sanottavan hakemiseen ei sittenkään ole ollut turhanpäiväistä. Ei minulle henkilökohtaisesti eikä uuden runon viime vuosista kiinnostuneille.

Ei mitään askaa

Hemma ensam hela veckan. Selasin muutamia vanhoa posteja ja ihmettelin, miksiköhän on tullut vedettyä itsensä pois täältä blogista. Ehkä koska ei voi olla vilpitön, kun on pistänyt vilpittömyytensä jonnekin toisaalle - minne, sen kun tietäis. Kätköön. Nytkin esitän vilpitöntä, muka löysin rantein! No joo. Kirjoitin raporttia tuosta meidän viime syyskuisesta Tukholman reissusta, joka oli ihan kiva vaikka olin stressikipeä koko ajan. Tuli ikävä sitäkin aikaa, koko TekstiKonstin tekemistä, paria viime vuotta, kaikki noita ihmisiä. Tiedän muuten, että vilpittömyys voi olla hyvää, jos on vilpitön siten että ohittaa kaikki luutuneet tavat ilmaista vilpittömyyttä. Että ei niin että itse se, vaan se miten, voi olla joko hyvää tai sitten plääh. Toinen juttu on, että ei sitten millään enää jaksa vain siksi, että jotenkin pelastaisi itsensä suoralta näköetäisyydeltä, kirjoittaa koukkuista ja vinoa tekstiä, kun kerta itse näkee sen tarpeen läpi. Tekee mieli vain sanoa asioita, ilman toikkarointia, läheisille ihmisille, niille jotka ovat lähellä, poskea vasten. En jaksa esittää ketään - mutta kaikki kaiken kansan nähden tehty on jonkun esittämistä? Tai se luetaan esityksenä.

Tillbaka och och annanstans igen

Efter en lång tid. Tillbaka. Men med vilka ord? På sistone har jag tänkt ganska mycket på nomenböjning. Och vill alltjämt fortsätta med det. Så. Det blir inga fester av ord här, under följande veckor. Men troligen kommer en jag tillbaka, med sina ord eller nån andra.

Siitä tietää, että on blogikirjoittamisessaan tien päässä, kun päällimmäisenä kirjoittamisen aiheena on mielessä metabloggausvalitus siitä, miten järjetöntä on pitää julkista päiväkirjaa, kun ei näe mitä mieltä on siinä, että tekee tyhjänpäiväisiä päivityksiä kykenemättömänä kirjoittamaan julkisesti vapaamuotoista tekstiä tärkeistä ajatuksista - jotka kirjataan ylös siihen paperiseen päiväkirjaan, jota kukaan muu ei (onneksi) voi lukea. Omalla nimellä kirjoittaminen ei tässä pulmassa auta. Pitäisi keksiä jokin toinen formaatti miten jatkaa nettikirjoittamista, vaikka miksi sitä nyt sitten edes pitäisi jatkaa, kun tämä ei minulle tunnu sopivan. Tänne kirjoittaminen ei ole minusta ollut enää pitkään aikaan kiinnostavaa. En jaksa lukea muittenkaan päiväkirjoitusta - ylipäänsä netissä lukemisessa keskittymiskykyni on todella kehno ja harvoin jaksan vähänkään pidempää tekstiä paria kappaletta pidemmälle, ja siitä tulee ärsyyntynyt olo, kuin joku härnäisi.

Tai niin. Kävin selailemassa vanhojen blogikuukausien merkintöjä. Joskus tämä on onnistunut paremmin, mutta viime kuukausina olen jostain syystä ollut tavallista umpimielisempi. Jos olisi mahdollista, pitäisi muuttaa ulkomaille muutamaksi kuukaudeksi, vaikka ihmemaa-amerikkaan, harjoittamaan itsestään puhumisen taitoa.

Sitä samaa mitä muutkin

Ei ole mitään mahdollisuutta kirjoittaa silloin kun on liian lähellä itseään. Kun on liian vihainen ja pettynyt ja oma aivotoiminta inhottaa. Pitäisi saada etäisyyttä. Haluaisin tehdä etäisyyttä itseasiassa nitistämällä itseni pois pelistä, mutta sitähän ei voi tehdä, kun sellainen ei vain onnistu. Mitä enemmän haluaisi päästä itsestään eroon sitä tiukemmin siinä pysyy kiinni. Oma minä tunkee joka paikkaan, eikä se ole pätkääkään kiinnostavaa. On inhottavaa ja tylsää lukea kun joku kirjoittaa itsestään, minkä takia sen tekeminen itse on vielä vastenmielisempää. On aika järjetöntä miettiä kirjoittamista näillä ehdoilla; miksi kirjoittaa. Kyllähän joku sellainen ajatus pitäisi olla, että omassa tekemisessä on joku mieli, että on mielekästä tehdä jotain antaakseen sen muille; jo siinä että antaa on mukana se ajatus että se mitä annetaan on jotain annettavaksi kelpaavaa; se on jokin viesti, jonka haluaa antaa. Miksi sitä haluaa antaa jotain jollekulle toiselle? Mitä siihen antamiseen sisältyy? Millä tavalla antaminen on merkityksellistä? Antaa=saada kiitosta=tehdä hyvin=saada kiitosta. On muuten rasittavaa kirjoittaa tällaisia ajatuksia, kun Freud & jengi naputtaa pääkopassa koko ajan. En haluaisi kirjoittaa näin lähellä itseäni, en yleensä tee niin koska en yleensä tee niin, joten miksi sitten nyt. Yritän ehkä päästä eroon siitä kuinka sitä yrittää aina tehdä asioita ainoastaan sellaisilla tavoilla, jotka jo tietää hyväksytyiksi. Ei tee asioita sellaisilla tavoilla joitten tietää kenties herättävän joitain muitakin tunteita kuin hyväksyvää välinpitämättömyyttä. Se on sitä tyypillistä värittömyyttä, joka on hyvä suojaväri. Inhoan terapiakirjoittamista ja tämä lienee nyt sitä. Hyi s-tana, voi ruutana. No joo. Sanoin että on tylsää lukea kun joku kirjoittaa itsestään. Luin Sirkka Turkan Koottuja runoja, ja niissä on vahvana se että joku kirjoittaa itsestään käsin. Eivät ne olleet tylsiä. Ne olivat kepeitä. Niissä oli joku lentävä matto -tapainen systeemi, jolla noustiin. Niissä oli etäisyyttä, joka syntyi kirjoituksen taidokkuudesta. Tässä olisi nyt sitten mahdollisuus vetää mattoa oman kirjoittamisen alta ja syyttää itseään siitä, ettei ole tarpeeksi taitoa, että keuhkot on liian pienet. Joopa joo. Antaa nyt sitten mennä vaan. Toivottavasti kukaan ei lue tätä. Ja sitten joku voi sanoa että narsissin kukka ei minussa ole puhjennut ikinä pintaan koska maa on niin kovaa. En jaksa editoida.

Pakollinen visiitti

En ole käynyt täällä hetkeen koska olen kirjoittanut toisaalla. Oikeastaan en tiedä, miksi täällä pitäisi käydä. En käy täällä myöskään seuraavina päivinä, sillä olen lähdössä pois maasta. Pitkälle viikonlopulle.

Jättää odottamaan

Puhuimme eilisessä "Kohtaamisia runon tilassa" -tilaisuudessa keskeneräisyydestä liittyen Poem in Reverse ja Work in Progress -teoksiin. Tuntuu siltä, että runoa nettiin kirjoitettaessa tarvitaan muotoja, jotka syntyvät vuorovaikutuksessa välineeseen, ja näissä tapauksissa erityisesti blogiin. Blogikirjoittamisessa valmiiksi tuleminen ei ole mahdollista eikä edes toivottavaa, sillä juuri keskeneräisyys eli jatkuvuus saa lukijan palaamaan sivulle aina uudestaan. "Mitä seuraavaksi" -cliffhanger-estetiikka on "sisällöstä" riippumatta siis näitten tekstien kantava ominaisuus. Lasken oman epäonnistumiseni runoblogauksessa johtuneen juuri siitä, että pyrin kirjoittamaan valmiita runoja ikään kuin paperille, huomioimatta sitä että pysyäkseen elävänä kirjoittamisen täytyy jatkua ja pysyä kesken. Jos jotain ei tapahdu joka (toinen) päivä, blogi päätyy hautausmaalle riippumatta siitä miten valmiita ja hienoja tekstejä se sisältää. Blogaus on siten ohimenevyydessään moderneista moderneinta toimintaa.

My other eye

Last night I was talking on the phone with a friend of mine until 1.30 or 1.45. And this was all in addition to spending the weekend in Riga, from Thursday evening till yesterday, going out on all evenings and walking the Old Town around in too high heels. How tired can you get from taking the weekend off?
Maybe it is time for me to open my other eye and let the other one close for awhile. Maybe this will do the trick and build some sort of shelter for me to be able to keep on writing this blog. It seems to me that if you wish to write, you must write as somebody else, you need some protective thoughts, you need to make a shield of words for yourself. The one with the hands must not be mistaken for the one who writes. Writing and the writer should not be identical, because it destroys the writing. Stone by stone you should bring down the bridges between the I and the eye.

Saunavuoro kello kuusi

Niin paljon siis on aikaa kirjoittaa jotain ylös. Tässä lienee tunnustuksen paikka. Blogin kirjoittaminen ei vedä vertoja päiväkirjalle ja lyijykynälle, ja julkinen kirjoittaminen ei tunne käsitettä "ajattelemisen rauhoitettu alue". Olen huomannut, että tarpeeksi painavien viestien kirjoittamisen väli tuntuu harvenevan, koska en kykene asettamaan vielä hahmottomia ajatuksiani alttiiksi muitten katseelle. Enkä haluaisi vain lähetellä tyhjänpäiväisiä postikortteja, "lämmintä on ollut ja maisemat kauniita". Niin paljon on nopeaa, jokapäiväistä puhetta kuin roskaa. Runouden alueella liikutaan hitaasti, ja viime aikoina olen tuntenutkin itseni isoksi, rauhalliseksi valaaksi, joka kita ammollaan suodattaa merestä planktonia.