On täysin edesvastuutonta, että sellaiseen aikaan, kun aikuiset pystyvät katsomaan lastenohjelmia eli pyhäpäivänä ja vielä päiväsaikaan, näytetään hyvin, hyvin järkyttävä elokuva koirien itsenäisyydestä Etelämantereella. Minä en oikein ymmärrä tätä koirien itsenäisyyttä, että mikä siinä muka olisi niin hyvää. Mielestäni aikuisten ei pitäisi joutua katsomaan, kuinka kaveri joudutaan jättämään lumihankeen paleltumaan ja kuolemaan nälkään. Onko se jokin välttämätön lunnas siitä, että muut pääsevät vapauteen? Ja entä tämä vapaus sitten, jäinen aava joka avautuu tassujen edessä kutsuvana? Sehän on pelkkää kamaluutta; ainoana lämmönpilkahduksena toverihenki, sitoutuminen toinen toiseen. Jossa siinäkin, kun tarkemmin ajattelen, on jotain syvästi hirvittävää - tuntuuhan sen katsominen siltä, kuin minussa puristettaisiin jotain täysin ruttuun. Mitä tämä oikein tarkoittaa? Oikeastaan aikuisten ei pitäisi joutua katsomaan mitään koirien itsepäisyydestä kertovia elokuvia, kuten Lassie palaa kotiin tai Bim Mustakorva. Lapsen aivot kenties tällaisia elokuvia kestävät, mutta entäpä aikuisen hauraat, hämähäkinseittiä muistuttavat harmaat verkostot. Nehän murenevat olohuoneen lattialle ja häviävät.

I am the walrus

Olimme Pikku-Torressa lauantaina ja tulin tuoneeksi julki omia hämmennyksiäni runouden tällä hetkellä näkyvimmän ilmiön suhteen - kiinnostus runon visuaalisuuteen, kirjoituksen materiaalisuuteen ja käsitteelliseen kirjoittamiseen. (Ilmiöön liittyvät myös uudet julkaisupaikat ja vertaislukeminen.)
Hämmennystä täytyy tarkentaa, ettei kenellekään jäisi sitä käsitystä, että haluaisin kieltää tai rajoittaa.
Ei ole nimittäin kyse siitä, etten historian valossa ja tavallisen tulkitsemisen tavan eli perheyhtäläisyyden kautta ymmärtäisi yllä mainittuja osaksi runouden monimuotoista ruumista, joka eri suunnissa menee eri suuntiin ja eri tavoin. Hämmennystä aiheuttaa se, että jokin kokemuksellinen sopukka minussa viestittää, että sitä kirjoittavaa paikkaa joka kohti noita mainittuja kurkottaa, minä en itsessäni tunnista. En siis koe olevani siellä, missä monet muut (yhteisössäni) ovat. Kirjoittajana koen olevani jossain toisaalla - mutta missä. Kun sanon, että perinteessä, tuntuu että katoan sen laajuuteen.
Hassua tässä on se, että käsitteellisyys, materiaalisuus ja visuaalisuus ovat asioita, joita Tuli&Savussa on esitelty Leevin pt-kaudelta lähtien ja minunkin aikanani. Minun siis pitäisi tietää eikä hämmentyä. Mutta se osa minusta, joka oikeasti tietää, tuntee ja kokee, ja kirjoittaa, vaikuttaa olevan hitaampi ja kömpelömpi kuin se, joka on lukenut ja oppinut. Oikeasti olen mursu. Se joka on minussa ja totta.

Anna H

Parnasson sivuilta sain tiistaina lukea, että uudessa lehdessä olisi Ville Hytösen muistokirjoitus Anna Halmkronalle. Ensi reaktioni oli tietenkin hämmennys ja järkytys: mitä oli tapahtunut? Yöllä ehdin nähdä untakin Annasta, siinä kysyin Villeltä mitä oli tapahtunut ja hän vastasi, että Annan kuolema johtui yksinäisyydestä (itse asiassa viikon mittaisesta yksinäisyydestä, miksi viikko, sitäpä en tiedä). Vasta Villeltä seuraavana päivänä saamani vastaus sähköpostitiedusteluun sai epäilykseni heräämään.

Olin tutustunut Annaan paremmin, jos nyt niin voi sanoa, toissa vuonna syksyllä, kun Ville-Juhani Sutinen ehdotti uutta käsikirjoitusta poEsiaan ja tarjoutui myös kustannustoimittamaan sen. Anna oli jo tuttu nimi, hänen runojaan oli julkaistu Nokturnossa. Ville-Juhani oli tuttu ja luotettava ystävä, joten mitään en osannut epäillä; vaikka Anna oli ehkä hieman hankalasti tavoitettavissa, ja usein matkoilla. Hän oli hankkinut koulutuksensa ulkomailla, ja vaikutti kyvykkäältä nuorelta naiselta. Minulle muodostui kuva modernista nomadista, joka halusi säilyttää itsenäisyytensä suhteessa runousyhteisöön; hänen suhteensa yhteisööön instituutiona oli omalla tavallaan välinpitämätön, mutta joissain kohdin myös piikikäs. Annan persoonassa ilmenneen särmikkyyden, katkeruuden pienen häivähdyksen, tulin tulkinneeksi juuri sellaiseksi persoonallisuuden piirteeksi, jonka yhteisöön kuulumattomuus, halu kuulua ja halu pysytellä siitä ja sen mekanismeista etäällä, ihmisessä synnyttää.

Annan esikoiskokoelma, jonka kirjaksi tekemisestä vastasin, ilmestyi vuosi sitten helmikuussa. Julkaisua suunniteltiin Poikki!-tapahtumaan Tampereelle, yhdessä Tytti Heikkisen kirjan kanssa. Anna ei kuitenkaan päässyt paikalle. Carol Ann Duffy - brittiläinen hieno runoilija! - oli Yorkin yliopistolla esiintymässä tai luennoimassa tms. ja Annalla oli mahdollisuus osallistua tilaisuuteen. Hänen paluunsa Suomeen siis viivästyi, ja julkaisutilaisuuden järjestäminen jäi hamaan tulevaisuuteen.

Seuraavan kerran taisin kuulla Annasta vasta syksyllä? kun hänen uusia runojaan ilmestyi Nokturnoon - pidin niistä! Hieman myöhemmin Anna otti minuun ja Leevi Lehtoon yhteyttä, ja kyseli Poetiikka "seminaarista". Hän tarjosi esitelmää tutkimusaiheensa pohjalta. Muistan aiheesta lyyrisen minän (identiteetin?) lisäksi vain sen, että siinä oli joku "vitun" tai muu kiroilu. Pidin kiroilua hieman outona, ehkä varsinkin naiselle tuollainen piikikkyys ei ole tyypillistä. Mutta olin innokas kuulemaan, mitä Annalla olisi sanottavaa! Uskoin hänen näkökulmansa tuovan runouskeskusteluun jotain uutta, kiinnostavaa. Olin iloinen, että hän oli ottanut meihin yhteyttä.

Viimeinen yhteydenpito Annaan tapahtui noin kuukausi sitten. Tiedustelin Annalta tarkemmin hänen tutkimusaihettaan. Kerroin, että minä ja Marko Niemi toimitamme Nuoren Voiman Runous-numeroa, ja että olisin halunnut kuulla tarkemmin hänen ajatuksistaan - josko ne voisivat rimmata meidän teemakehittelyjemme kanssa. Anna lupasi palata asiaan helmikuun alussa, kun palaisi Skotlannista. Ehdin jo odottaa hänen yhteydenottoaan. Hänen mahdollinen esseekirjoituksensa oli tulevan lehden sisällysluettelohahmotelmassamme kohdassa "kysytyt, ei varmistusta".

Juuri kun olisin saanut mahdollisuuden tutustua Annaan paremmin, hänet kadotettiin. Ja se on surullista.

Uusia koteja

Tänne me muutetaan, vanhaan valokatkaisijaan ja ruskeaan paperitapettiin. No on siellä parvekekin, enemmän tilaa, jopa työhuone! Kevään teemana on ollut uuden kodin haku, ja nyt se varmistui. Kesäkuuksi on siis tekemistä. Niin kuin toukokuussa ei olisi ollut tekemistä:-) Sain suomen kielen perusopinnot suoritettua, ja niissä yllättävin juttu on ollut se, miten fanaattisesti olen opinnoista innostunut. Miksi en ole hoksannut lukea suomea jo aiemmin, jotkut mistä lie tulleet ennakkoluulot oppiainetta kohtaan ovat olleet kirjallisuudenopiskelijan mielen tiellä. Näin professoriani keskiviikkona ja hän kysyi gradun perään. Huolimatta siitä, että olen ikäloppu opiskelija ja vielä humanisti, en ole vieläkään suostunut olemaan uskomatta valmistumisen mahdollisuuteen. Silti tuli nikoteltua jotain sökellystä kun yllätettiin. Nojoo. Nämä nyt ei liity runouteen mitenkään paitsi liittyy. Työhuone: ei enää voi leperrellä itselleen syitä, miksi ei keskity kirjoittamiseen. Suomen kieli: se tunkee kirjoittamiseen koska haluaa tulla sinne. Oppikirjoja lukiessa avautuu toistuvasti inspiroitumisen paikkoja, maastoja joissa viihtyy.

Möksä!

Kuten olen yhdistyksen blogissa jo tiedottanutkin, viime lauantain vuosikokous oli onnistunut, oli mukavaa porukkaa koolla ja tehtiin hyviä päätöksiä. Alkuviikosta tuli tehtyä töitäkin, toteutettua asioita joita piti toteuttaa, sitten tuo vappu tuli väliin ja se piknik. Kesä tulee huolestuttavalla nopeudella kohti, ajatukset siirtyy liian kauas tästä hetkestä: ei sopisi vielä ajatella, että tekisi mieli mennä heinäkuussa Mikkeliin ja Kangasniemelle, kun niissä en ole koskaan käynyt ja ne ovat lähellä möksää. Tai no aika lähellä. Länsisuomalaisena ja etelä-pohjalaisena tuo Itä-Suomi vain säilyttää eksoottisuutensa. Meidän möksä on sopivasti siinä välissä, Keski-Suomessa. Sinne ollaan suuntaamassa, korkkaamaan mökkikautta, katsastamaan hiirten jättämiä askelkuvioita.

Postikortti, joka esittää edesmennyttä lunta

Vielä viime

viikolla kun

katselin

ulos

ikkunasta

siellä näytti

tältä.

Mitä tämä kortti oikeastaan haluaa sanoa on se, että lumi on ohi, eikä se sama lumi tule enää takaisin. Ja mitä se tarkoittaakaan. Etsimme uutta asuntoa ja eniten haluaisin pitää tämän näkymän. On ollut tietyssä paikassa, ollut tietyt koordinaatiopisteet - ei asiaa sitä kautta ajattele, vaan sen kautta, että se mikä näkyy nyt, ei näy enää hetken päästä. Että omaa oloa ei määrittele se, missä on, vaan se, minkä näkee. Että minä ei olekaan tässä, vaan tuolla -ko?

Postcard from home

I have come home to Alppila, and there´s snow on the roofs of Viipurinkatu. I did come home already a week ago but have avoided many things like e-mails, sms-messages, blogging, reading the newspaper first thing in the morning, timetables, other people's timetables, facebook. Why, because so easily one can be led through a day by something else than something in yourself. So if I have been slow in responding or if I have ignored you completely, don't be offended. Shouldn't one have the right to refuse communication and interaction, isn't that a part of the deal anyway.

Sain perjantaina pulkkaan arvosanat ja poissaolot ja niin on ohi syksy lukiossa. Eilen minä ja Henriikka ja Satu ja Vesa oltiin kirjallisuudentutkijoiden juhlassa lukemassa runoja ja arvioitavina runoraadissa. Tänään lähden Pohjanmaalle, huomenna alkaa opetus Etelä-Pohjanmaan opiston kirjoittajakoulussa. Aiheena on mikäs muukaan kuin runon kirjoittaminen. Olen koonnut opiskelijoille lukupakettia. Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua. Tulin mm. selailleeksi hieman Saarikosken Ääneen -kokoelmaa, mikä jotenkin on jäänyt minulta aiemmin sivuun. Lukupaketin tekeminen on mukavaa, huomaa miten paljon on ja miten monenlaista. Niiin kuin karkkikaupassa olisi ja kaikki olisi minun ulottuvillani, jos vain niin haluan.

Nyt on perjantai ja olen nukkunut todella pitkään, nukuin eilen iltapäivän kun tulin koulusta, tein ruokaa ja istuin sohvalla, ja sitten taas sai mennä nukkumaan hetken tietokoneen ääressä nuokkumisen jälkeen. Tänään on se kuuluisa uusi päivä, kun on tasannut tilit viimeisen viikon hopun ja univajeen kanssa ja tuntee itsensä uudestaan nousseeksi. Kilpailut on kilpailtu, onneksi. Henriikka voitti, mikä on hyvä asia. Toivottavasti se tarkoittaa sitä, niin kuin hän kiitospuheessaan sanoi, että kokeellinen (pitäisi keksiä jokin parempi sana kuvaamaan tuota kirjoittamisen asennetta) runo ylipäänsä voitti ja voittaa tulevaisuudessakin. Mutta miksi puhun voittamisesta, mistä kamppailusta onkaan kyse, kenen tappiosta? Häviäjiähän ei näissä kilpailuissa ole olemassa, sillä kyse on leikistä, yhteisen asian puolesta tässä osallistutaan. Joopa joo. Ei tämä mikään kiva leikki ole. Olin toivonut olevani enemmän hanhi, mutta... Sitä alkaa epäillä itseään! Kun keksisi jonkin tavan suojautua.

Kotona ollaan, olin viksu ja tulin Turun messuilta jo eilen illalla ja istuin illan kotona polttaen kynttilöitä vain yhdestä päästä... Tänään taas tekemistä riittää. Yritän mm. lukea huomiseen yleisen kielitieteen tenttiin: rima on matalalla. Kun pääsisi läpi olisin tyytyväinen!

En ole viime aikoina paljon ehtinyt töitten takaa muuta näkemään tai kuulemaan kuin suomen kielen lauseenvastikkeita, mutta toissa päivänä kuulin kollegani Helena Kallion kolumnin Radion 1:n Kultakuumeessa, ja sitä voin suositella. Tietokoneenikin reistailee, pitäisi ostaa uusi enemmällä pofortilla eli väkivahvuudella. Kone junnaa ja junnaa ja repii hermot.

Ilkassa oli haastattelu ja arvostelu toissapäivänä, ja siitä on tietenkin pitänyt mummun kanssa soitella. Eteläpohjalaiset maailmalla! Tero Pitkämäkikin on saman kunnan poikia, katsottiin heittoja sunnuntaina Tahvolan mökillä, uudella vanhalla digisovittimella; minä pidin antennista kiinni tiukkaan ja kuva näkyi. Kun päästi irti, se meni neliöiksi.

Ps. Ja tätä täytyy muistaa suositella myös: nyt lauantaina Marko Niemen kokoonkutsuma Digitaalisen runon iltapäivä Vuosaaressa. Ohjelma löytyy täältä.

Kesälaitumet monennenko kerran

Bloggaaminen ei ole onnistunut, jotain häikkää: toissapäivänä pistämäni viestit eivät vuorokauden odottelunkaan jälkeen vielä näy. Ehkä kuva Kyrönjoesta vain oli liikaa. Sitä vain yritin viestittää, että kirja meni painoon perjantaina (hurraa) ja minä menin tänne Pohjanmaalle pariksi päiväksi. Pian ovat edessä todelliset kesälaitumet kesäparatiisiparantolassamme Tahvolassa.

Oltiin viikonloppuna mökillä ja kuinkas ollakaan, pihatöissä, ja koska en ole ennen kohdannut mäkäräisiä, en hoksannut noita pikkukärpäsiä varoa, sillä johdannolla että sain monta iskua ja eilen sitten iski kuume, jonka parissa meni yö. Nyt parempi olo jo. Ja kuuma muista syistä, täällä Alppilassa on hervoton helle. Luen poetiikkaa. Nappasin tuosta vaan Janna Kantolalta jo 2001 julkaistun Runous plus -artikkelikokoelman, ja se piristi mieltä, rupesi tekemään mieli lukea Ashberyn Three poemssia tai Kenneth Kochin The Pleasures of Peace and Other Poemssia. OEI-debattikin on mennyt eteenpäin parissa suunnassa, Leevi raportoi, ja myös Malte Perssonin Errata-blogin kommenteista voi kulkua seurata.

Muistinvirkistystä ja merkillepanoa

Nyt kun olen pistänyt leimoja näihin blogimerkintöihini (kaikkia kuukausia en ole vielä jaksanut kyntää läpi) niin tulee huomatuksi, miten näinkin hajanaiset ja sillä hetkellä usein perusteettomilta tuntuvat hutaisut kuitenkin jäljittävät hyvin elämääni runokentällä viimeisten kolmen vuoden ajan. Eikä pelkästään sitä, missä minä olen pyörinyt, vaan missä moni muukin on ollut ja tapahtunut. Ehkä tämä soutaminen ja huopaaminen, säännöllinen tuskastuminen välineeseen, linjattomuuteen, sanottavan hakemiseen ei sittenkään ole ollut turhanpäiväistä. Ei minulle henkilökohtaisesti eikä uuden runon viime vuosista kiinnostuneille.

Terveisiä Ivalon tunturien kirkkaasta talvesta,

jossa minä hiihtää.

Tillbaka och och annanstans igen

Efter en lång tid. Tillbaka. Men med vilka ord? På sistone har jag tänkt ganska mycket på nomenböjning. Och vill alltjämt fortsätta med det. Så. Det blir inga fester av ord här, under följande veckor. Men troligen kommer en jag tillbaka, med sina ord eller nån andra.

Kesäparatiisiparantolamme Tahvolan juhannusyötä.

Nais-marttyyrin kehuskelua

Ghana voitti lauantaina. Jos Ghana voittaa koko kisat, niin meidän perhe voittaa rahaa: saatiin nimittäin lahjaksi kovettu vetolappu. Tämä viesti siis lopputulos siitä, että avopuolisen syntymäpäiväjuhlat oli meillä lauantaina, talo täynnä pelkkää mies-energiaa ja minä siinä sitten taiteilemassa ja taiten katsomassa muitten mukana illan ekaa matsia. Olen jo kolmena vuonna lahjonut puolisoni kestitsemällä miesporukan, joka puhuu koko illan urheilusta ja kuuntelee nuoruutensa hevimusiikkia = Rainbow:ta. Olen mitalini ansainnut:-) Täten on osuuteni yleisestä velvollisuudesta kirjoittaa jotain mömmöm-kisoista hoidettu - ellei Ghana...

Hemma bäst?

Tuolla keväässä oltiin ja eilen tultiin takaisin. Jotenkin täällä on, miten sen nyt sanoisi, harmaampaa. Kirjakauppojen runsautta ja kirjavalikoiman laajuutta myös ihmettelin, kadehdin. Kirjojen lisäksi tuliaisina tuotiin sammaleenvihreä pupu, joka ihmeellisesti muni pääsiäismunia heti, kun pääsi Suomeen.