Kys Kys Kysymään (kirje, kenelle tahansa, lähettäjä harhaa)

Tuli&Savun sivuilla Henriikka blogasi viime viikolla kiinnostavia ajatuksia ennen torstain "Tuli&Savu & 2000-luvun runouden paradigman muutos" -keskustelua, mutta enhän minä ollut huomannut sitä ennen kuin nyt. Itsestäni ainakin tuntuu, etten tainnut osata sanoa mitään kovinkaan kiinnostavaa ja valaisevaa aiheesta, muuta kuin todeta juuri vain pinnalla tapahtuneita asioita.

Päällimmäisenähän tulee mieleen jo 90-luvulla alkanut kustantamokentän ja julkaisemisen ehtojen muuttuminen - pienkustantamot digitaalisine painotekniikoineen ja internet, jossa kuka tahansa voi julkaista (melkein?) mitä tahansa, mistä johtuen runouden kentälle on ollut pyrkimässä monella eri tavalla kirjoittajia, jotka tavoittelevat runoilijuutta. Perinteiset kustantamot tai yleisen hyväksynnän ansainneet pienkustantamot ovat olleet "turvallisimpia" vaihtoehtoja sen vuoksi, että niiden kautta julkaisemalla on varmimmin saanut virallisen runoilijastatuksen. Näkisin, että tätä systeemiä on pyritty horjuttamaan jo pitkään - mutta mistä syistä? Ettei joillain tahoilla olisi monopoliasemaa runoilijuuden määrittelyssä? Eikö tästä ollut kyse myös Kirjailijaliittokeskustelussa? Päädymme tätäkin kautta poetiikkaan ja runouden arvottamiseen: miten muodostuvat ne käsitykset, millainen runous on arvokasta? Kenen näkemys painaa eniten? Kuka on runouden lukemisen ja arvottamisen asiantuntija? Itse sitä ainakin kuvittelee olevansa, ja uskon, että niin kuvittelee moni muukin runouden lukija.

Nyt ajatukseni haluaisivat lähteä harhailemaan.... tai siis huomaan, että aiheessa on liikaa liikkuvia osia enkä saa pidettyä tätä juoksua kasassa. Loppukaneetiksi pistän tähän vielä sen kysymyksen, mitä alunperin lähdin miettimään: Ovatko runouden paradigmat (tai runouden paradigma - kumpaa oikein pitäisi käyttää, yksikköä vai monikkoa, sekin on oleellista...) todella muuttuneet, vai ovatko odotukset ja oletukset runon olemuksesta kuitenkin edelleen jotenkuten samat kuin mitä ne aiemminkin ovat olleet? Ehkä runouden lajien kirjo on laajentunut - mutta ovatko hyvin kirjoittamisen määritteet muuttuneet miksikään?

Paitsi että muuten sitä olen miettinyt, että visuaalisen ja käsitteellisen runouden arvioimisessa tarvittaisiin ehkä jotain omanlaistaan kriteeristöä. Itse esimerkiksi en koe kykeneväni arvioimaan kyseisissä lajeissa onnistumista tai epäonnistumista: en osaa katsoa ja lukea niitä sillä silmällä, en tunne perinnettä, en tiedä, miten niistä pitäisi puhua.

No nyt katkaisen tämän tähän, en jaksa enää...

Apdeit: Olen ollut pari päivää pimennossa, ja vasta huomasin, että samaa aihettahan, runouden kentän muutoksia, tähtäimessä eritoten "hakukonerunous" ja myös poEsia - sarja, jonka toimittamisesta muuten minä olen nykyään vastuussa yhdessä Ville-Juhani Sutisen ja Harry Salmenniemen kanssa, käsitellään Parnasson blogissa. Hyvä, että runoudesta keskustellaan.

Kirje kts. esim. "What is poetry"

Kysyin eilen kylässä muilta runoilijoilta, että häiritseekö heitä se, että runoutta on vaikea määritellä, sen rajat ovat hämärät, "se" valuu yli rajojen. Joku sanoi, että se juuri on mahtavaa, että rajoja ei ole, että runo voi olla mitä tahansa. Runo voi olla kalkkuna, runo ei voi olla kalkkuna. Minua taitaa hämätä se, että ajattelen, ettei vapautta ole, ellei ole jotain, mihin vapaus vertaa itseään. Onko olemassa tyhjä paperi, johon voi värittää miten tahansa, piirtää minkälaisen kuvan/merkin tahansa - kunhan tekee sen kielellä ja kielessä olemassa olevia keinoja käyttäen niin, että lopputulos on - kaunis? vaikuttava? tunteita ja ajatuksia herättävä? Ei ole olemassa tyhjää paperia, ajattelen, on olemassa paperi, jolla on rajat eli visuaaliset rajoitteet, mutta ne eivät olet ainoat. Miksi puhuisin vain paperista. Miten määritellä runon äänteellisyyden ja rytmillisyyden ehdottamat rajat, jotka osoittavat, milloin teksti on runoa, milloin jotain muuta? Perinteen, muodon rajat tuntuvat tällä hetkellä olevan vedetyt sitruunamehulla: ne eivät näy, koska niitä ei nähdä, koska tiedostamattomalla on niin suuri rooli kirjoittamisessa, koska historiaa ei ole, on vain nyt. Eikö se olekin modernia? Jokapäiväistä uudestaan syntymistä? Tyhjästä? Meren vaahdosta? Tähän kohtaan kuuluu sanoa, että runous syntyy runoudesta, perinteestä, menneestä. Kaipaanko, taidan kaivata, romantiikan takaiseen aikaan, jolloin mallit ja muodot eivät olleet "nerouden" toteutumisen esteinä, vaan niistä erottautuminen mahdollisti nerokkaat poikkeavat oivallukset. Missä ovat ne rajat, jotka määrittelevät meidän vapautemme. Mitä runouskäsityksiä toteutamme, ja millaisia tehtäviä ja merkityksiä nuo käsitykset runoudelle olettavat. Niin, ja pitäisikö puhua meidän sijasta minusta... Tuohon kuoppaan on helppo pudota, ja ehkä on niin, ettei muuta olekaan, kuin tuonkaltaisia kuoppia?

Kaksi uutta kritiikkiä ilmestynyt, Karjalaisessa ja Savon Sanomissa. Ensimmäinen - joka on luettavissa netissä - on valitettavan tyly, toinen taas lämpimämpi. Tasan eivät käy lukukokemukset! Savon Sanomien arvostelun on kirjoittanut Outi Kaikkonen, ja tässä siitä muutama sitaatti:

"Miia Toivion esikoisrunokokoelma Loistaen olet on positiivisen ja iloisen runon leikkiä, jota voi lukea hyvillä mielin. Vapaus, ilo, rakastaminen ja arvoituksellisuus ovat kokoelman keskeisiä piirteitä ja tunnelmia. Jo kokoelman nimi ilmentää runojen asennetta ja viittaa sekä runon puhujan että runojen sinän, miksei myös lukijan, sisäiseen voimaan. [...] Loistaen olet on varsin valmis ja monipuolinen esikoisteos. [...] Runot etenevät johdonmukaisesti omassa totuudessaan pelkäämättä vaikeitakaan ilmaisuja. Toisinaan arvoituksellisuus ja kielellä leikittely tuntuvat itsetarkoituksellisilta, jolloin ne syövät sanojen painoarvoa. [...] Tunnelmaltaan kokoelma on harvinaisen lämmin, ja runoissa on jotain taianomaista. [...]."

On mukavaa saada palautetta kokoelman ilosta ja lämmöstä, ja kerrankin on hauskaa, että runon leikkisyys nähdään myös hyvänä asiana, ei pelkästään kielteisenä. Leikki ilmentää nimenomaan iloa! Ja iloitseminen - kielestä iloitseminen - on kirjoittamisessa keskeistä - jos sitä ei ole, niin... no, mitään ei tule. Leikin ei todellakaan tarvitse tulkita merkitsevän itsetarkoituksellista, sisäsiittoista kikkailua (tai kielipelleilyä, niin kuin Karjalaisen Eija Komu kirjoittaa). Hassua on, että monen muunkin runon yhteydessä juuri kielellä leikkimistä - tai usein: kikkailua! - on kritisoitu. En voi muuta sanoa kuin että en ymmärrä miksi.

Kysyttäessä nykyrunouden näkymistä Mirkka Rekola vastasi jotain sellaista eilisessä ERK:in tilaisuudessa kuin että (miten sen nyt muistan) tämän päivän runoudessa ei ole hiljaisuutta, sana tulee sanan jälkeen, tai mennään sanasta sanaan, sanojen ei anneta nousta sanattomasta, ja mielestäni tämä oivallus kuulostaa oikeansuuntaiselta. Tähän sanasta sanaan -poetiikkaan liittynee myös taannoinen keskustelumme (tai keskusteluntynkämme, emme toteamista pidemmälle päässeet yhteisessä pohdinnassa) Henriikan ja muun toimituksen kanssa runsauden poetiikasta, sanamatosta, sanapeitteestä, tekstiä tekstiä enemmän tekstiä -poetiikasta: miten sentyyppistä kirjoittamista on vielä hankala haarukoida arvottavin hansikkain, koska arvioinnin koordinaatit ovat vielä määrittelemättömät.

Loma maalla jatkuu eikä mitään kiirettä takaisin kaupunkiin ole. Ensi viikolle ja Oriveden Uuden runon päiville tosin on valmistumassa puhunta aiheesta "mikä ihmeen längwitz-runous". Aihetta minulle ehdotettiin, mutta voin yhtyä ihmettelyyn - erityisesti siihen, että voiko käsitettä lainkaan soveltaa käytettäväksi suomalaisen runouden kontekstissa, vai pitäisikö language-runoudella viitata yksinomaan pohjoisamerikkalaisessa runoudessa 70-luvulla tapahtuneeseen käänteeseen, jossa luonnollisesta, alitajuisesta ja automaattisesta itseilmaisusta pyritään kohti tietoisuutta runon kirjoittamisen retoriikasta, siitä että runo on aina luonnos, tehty, artefakti? Nämä ajatuspolut varmasti ovat innostaneet monia suomalaisia kirjoittajia, mutta käyttäisin varovaisesti language-leimaa - sitä on niin helppo käyttää postmodernin tavoin tarkoittamaan ties mitä - yleensä jotain hieman epäilyttävää (?). Vai mitä ajatuksia teissä herää, jos joku sanoo jostakin runosta, että se on kielirunoutta? Mitä (ihmettä?) sillä suomalaisessa kontekstissa tarkoitetaan? Millaisen käsiteverkoston osa se on, millaisia arvoja siihen liittyy?

Miten tietää - ja olla tietämättä?

Jouni Tossavainen kirjoittaa Uusistä äänistä ja runoantologioista täällä. Mistäpä minä kirjoittaisin. Voisin lyhykäisesti kertoa viikonlopun oivalluksen: jos haluaa kirjoittaa hyviä runoja, ei saa pyrkiä hyväksi kirjoittajaksi. Hyvin kirjoittaminen ei riitä; runoista jää puuttumaan "se jokin". Pitkään pyrin poispäin sattumanvaraisesta, sokeasta kirjoittamisesta, koska minua ärsytti se, että niin iso osa kirjoittamisen prosessista ei ollut hallinnassani. Halusin tietää, mitä teen, koska ajattelin, että se on taitoa. Mutta jos kirjoitan siitä lähtökohdasta, että tiedän, syntyvät runot kuolleina. Toisaalta, jotain tietämistä hyvään kirjoittamiseen täytyy sisältyä. Miten siis tietää ja olla tietämättä? Olenkin vasta nyt todella ymmärtänyt, miksi on kehitettävä koko ajan uusia kirjoittamisen metodeja, löydettävä kiertoteitä itsen ympäri ja ohi, huijattava oikea käsi katsomaan jonnekin muualle sillä aikaa kun vasen tekee jotain ihan muuta. Minun onkin mietittävä uudelleen, määriteltävä uudelleen, mentävä toisella tavalla sisään sanaan #taito# #tekhne#. Mitä on TAITO. Mitä osaa #taidokas# kirjoittaja? En ole ymmärtänyt todella miettiä tätä sanaa aiemmin, nyt tajuan miten keskeistä sen pohtiminen on.

Kommentointia

Karri kommentoi Muistikirjassaan lauantaisessa Aamulehdessä ollutta minun, Ville-Juhani Sutisen ja Juha Siron haastattelu-keskustelua runoudesta. En muista millaisessa kontekstissa tuo Siron repliikki blogeista oli, luulisin että se oli enemmän sivulauseessa sanottua. Yleisesti voin huomauttaa, että sanomalehtipaperille on tietenkin painettu erimuotoinen ja -oloinen teksti kuin mitä meidän kolmen hyvin antoisa, monipolvinen ja vivahteikas runouskeskustelumme oli. Kiitos siitä vielä kerran Ville-Juhanille ja Juhalle! Ja myös kokoonkutsuja, toimittaja Johanna Vehkoolle, joka on mielestäni tehnyt hyvää työtä niissä raameissa, mitkä sanomalehtityyli asettaa. Meidän parin tunnin keskustelupläjäyksemme litterointi on ollut varmasti sanotaanko työlästä, kuten myös sopivien katkelmien valinta ja yhteensovittaminen.

Pound sanoi aikoinaan että "poetry is news that stays news", mutta onko runoudesta, ja tarkoitan nimenomaan runoudesta enkä kilpajuoksuista, mahdollista keskustella uutisten kielellä? Mitä runoudessa tapahtuu, mikä on runoudessa uutinen? Kustantamon vaihto tai uuden kokoelman julkaiseminen eivät runouden uutisia ole - keksittekö te, mikä voisi olla uutinen, josta runous itsekin yllättyisi?

Follow-uppia 2

Teemu nostaa esiin Poetiikkapakissaan muutamia olennaisia pointteja runouden ja runouden välisistä eroista, joita Tekstikonst, näin äkkiseltään, on tuonut mieleen. Kiitos Teemu, viet sanoja suustani!! Noukin tässä esiin vain yhden näkökulman: ruotsalaisen runouden läheisemmät yhteydet taidekenttään. Ehkäpä voisi sanoa näin, kuten Marina Ciglarin kanssa jutellessa jossain vaiheessa tuli esiin: taidemaailma on "inclusive" - periaatteena "tämäkin voi olla taidetta" - kun taas runomaailmassa on pikemminkin toiminnassa periaate "mikä ei kuulu joukkoon" tai "mikä hyväksytään joukkoon" tai "tämä nyt ainakaan ei ole runoutta". Tätä periaatetta meidän tulisi muokata toisenlaiseksi - laajentaa sitä aluetta, jolla runouden "sallitaan" tulla esiin. Miksi runous ei olisi taidetta=taitoa=poesista?

Sillälailla

Sen jälkeen kun tunnustaa, oksentaa, paljastaa todelliset kasvonsa ja näyttää tunteensa jne. on vähän vaikea palata "normaaliin". Jotain täytyy silti kirjoittaa osoittaakseen että "elämä jatkuu". Kirjoitan siis edellisen ohi, käytän toisen sanoja - joista pidän:

"Se ei ymmärtänyt mitä se tarkoitti
Eikä se ymmärtänyt mistä se suuttui
kun se ei ymmärtänyt sitä sen tarkoitusta sillälailla
Ja se selitti sille sitä uudestaan
muttei se sitä koskaan sillälailla käsittänyt
kun se taas tarkoitti sen sillälailla itse
Kai siksi kun sitä ei saanut sanoa millälailla sillälailla se
sen tarkoitti
kun se sen tarkoitti sillälailla erilailla kun se sen käsitti"

Runo on Leevin opetuspaketista, Tarja Veriö-Piispasen "Siveellinen ovikello - kolmiodraama".
Se on mun mielestä oikeasti hyvä. Se onnistuu olemaan mitäänsanomaton ja merkityksellinen yhtä aikaa. Runo hienosti sekä kertoo jostain että itse on se mistä kerrotaan.

Mitäänsanomattomuus kielessä kiehtoo, miten sanoja voidaan käyttää niin että ne eivät ikään kuin kerro mitään, ovat jotenkin tyhjiä. Päinvastoin kuin yleensä ajatellaan runosta; että se haluaisi "ladata itsensä" merkityksillä. Vaikka tuo runo yllä ei ole ollenkaan tyhjä. Se todella kertoo. Mistä tämä voisi kertoa? Näin muodottoman viestin muodottomaksi lopuksi, yksi flarf - itse asiassa ihan mulle ensimmäinen uudella tavalla tehty, siis materiaalia hakemalla ja muokkaamalla siten, että vain poistot sallitaan, mitään ei saa itse kirjoittaa. Mutta yhdistellä saa. Yleistä saksimista siis.

"Tämä on viimeinen asia, jonka haluaisin tehdä.
Jollei ihmettä tapahdu, on tämä viimeinen kerta.
Minusta tämä on hyvä asia, mutta olen siitä yllättynyt.
Nyt alkaa olla viimeinen hetki hoitaa asia kuntoon.
Sitten viimeinen asia.
Tämä on viimeinen opetus, jonka hän antoi kuninkaalle ja seurueelle.
Soihdun liekistä leimahtanut valtava tulipatsas olikin viimeinen asia.
Tämä viimeinen asia menee jo yli.
Voisiko tämä – edes osittain – olla viimeinen asia, mitä halusimme.
Onko tämä hyvä vai huono asia, selvinnee vasta vuosien kuluttua.
Viimeinen asia jota kaipaat on toisen raajan menetys.
Sillä tämä on viimeinen kerta elämässäsi, kun tiedät kaiken!
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta eikä myöskään viimeinen - sillä viimeinen kerta on jo mennyt.
Tämä on sekä hyvä että huono asia.
Ja sitten viimeinen asia (vihdoinkin):
Onneksi tämä kaaos nyt loppuu.
Ensimmäinen, keskimmäinen ja viimeinen asia, joka meidän tulee tehdä:
Mitä ihminen voi tehdä?
Vuoropuhelu on hieno asia, mutta tämä oli viimeinen pisara.
Tämä on myös ruotsiksi.
Tämä asia on jotenkin kamalan hankala ja nolokin minulle.
Tämä on viimeinen askel.
Meidän täytyy heti tottua ajatukseen, että suurten pelastajien aika on viimeinen hyvä asia Neuvostoliiton jälkeen.
Tämä on viimeinen asia, jonka haluan kuulla supersankarin sanovan.

Tekstin ja kirjaimen kuvallisuudesta

Kiiltomadon uusi Tiina Pystysen pääkirjoitus puhuu tärkeästä aiheesta, minulle läheisestä, ajatuksia herättävästä. Olen iloinen itseni puolesta, jos noin voi sanoa, että olen päässyt tekemään töitä tekstin taittamisen ja painamisen kanssa. (Tälläkin hetkellä taittajat Taikissa viimeistelevät seuraavaa Tulta viedäksemme sen ennen klo neljää Art-Printtiin). On tullut tajuttua nimenomaan se, että tekstillä on kuvalliset tai visuaaliset ominaisuutensa, ja juuri näitä ominaisuuksia taitossa muokataan ja työstetään; tehdään tekstistä kuvaa, mutta millaista? Tulin miettineeksi, että onko hyvä asia se, että hyväksi taitoksi oletetaan esim. runon kohdalla sellainen, joka on ikäänkuin näkymätöntä - vähän niin kuin näkymätön kääntäjä? Taitto, joka mahdollisimman vähän häiritsee tekstiä ja luo illuusion tekstin "puhtaudesta", rikkumattomuudesta. Vaikka kaikki, jotka ovat olleet taittamisen kanssa tekemisissä tietävät, miten teennäistä tuo näkymättömyys on. Siinä on jotain samaa kuin korokkeelle asettamisessa, näyttelyyn ripustamisessa, kehystämisessä. Ja jos tuo samastuu poeettiseksi oletukseksi... niin en enää tiedä, voinko seistä sen takana.

Keskustelu jatkuu osoitteessa:

Käykää lukemassa Teemun hieno jatkopuheenvuoro Poetiikkakonferenssissa esitetyille Ollin ja EinoAkin ajatuksille täällä. Pidän myös itse tärkeänä sitä, että etsiydymme eteenpäin "modernin kriisikokemuksesta", sillä miksi jäädä kielen päätepysäkille odottamaan seuraavaa bussia, kun viimeisinkin yöbussi on jo mennyt, eikä aamua kyseisessä tilanteessa ole olemassa? Ehkä on aika ryhtyä liftaamaan, vaikka kyyti ei välttämättä olisi ihan juuri sitä mitä odotti, eikä se mihin päätyy, ihan se mitä tarkoitti?

Ruotsalainen runoilija Lars Mikael Raattamaa torstaina Helsingissä

Runokuu starttaa täällä Helsingissä tänään, mutta mainitsen nyt vain torstain ohjelmasta:

Kohina-klubilla Lasipalatsin mbarissa ylihuomenna torstaina on erinomainen vieras länsinaapuristamme: kiitetty, palkittu ja keskusteltu runoilija-arkkitehti Lars Mikael Raattamaa, jonka uusimmasta runo&essee-kokoelmasta Politiskt våld (OEI editör 2003) oli edellisessä Tulen numerossa 1/2005 muutamia suomennoksia.
Raattamaasta on kirjoitettu mm. 00tal-kirjallisuuslehdessä 16/2004 sellaisen otsikon alla kuin "RADIKAL POESI. Den politiska poesins återkomst". Jotenkin tulee sellainen fiilis, että Suomessa Poliittisen runouden paluu -otsikko kuulostaisi vähemmän hohdokkaalta. Mieleen tulisi lähinnä sosialistisen realismin, työväen ylistyksen, kansanläheisyyden ja "akateemisuuden" vastustamisen attribuutit. Raattamaan attribuutit ja kontekstit ovat ilahduttavasti toisaalla, nimittäin analyyttisessä ja uusia muotoja hakevassa ajattelussa & kokeellisessa kirjoittamisessa - nonsensessa, visuaalisessa/konkreettisessa runoudessa, language-runoudessa. Esimerkkinä visuaalisen ja poliittisen runon kättelystä oheinen runo:

Edelliseen

"If the "I" finds its way out of the egotistical sublime and toward the alterity implied by all imaginative acts, then it will once again initiate paths away from self-absorbed narcissism to a recognition of the linguistic matrix that binds us to each other and to the world. [...] If a poem is a portrait of how a mind works, a soul is formed, how a heart translates affective response into language, it is also a portrait of how language forms and informs our necessary diversity."

Yksi mahdollinen vastaus kysymykseeni löytyikin nopeasti: Cahiers de Corey siteeraa Ann Lauterbachia teoksesta The Night Sky: Writings on the Poetics of Experience.

Vanhaa vaaleanpunaista muistikirjaa selatessa

Scintillating
Obstreperous
Precocious
Ystäväni joskus antoi minulle nämä sanat, ne kertovat paljon hänestä. Minä löysin sanan oscillate, joka myös kertoo minusta, kertoi minusta. Niin, ettei löytäminenkään olisi sattumanvaraista, vaikka näennäisesti sitä onkin. Löysin myös useita kirjoittamiani lauseita, kuten nämä:
Näkymätön taivas
yksinäinen
rajaamaton
täynnä pintoja
Omia vanhoja säkeen alkuja on kiinnostavaa tutkia, sillä jälkikätisesti ne usein sisältävät jotain sellaista, mitä aikoinaan ei tiennyt, kun vain kirjoitti, vähemmän tietoisena itse kirjoittamisesta, enemmän kokevana. Enimmäkseen kieleen tulemiseni on ollut tuskaisuuden kuvausta, mikä tekee kirjoituksesta raskasta, kokemus voi sutata kirjoitusta, kokemus on liikaa läsnä, se hallitsee, kun ideaali tilanne olisi saavuttaa tunne siitä, että kieli hallitsee ja sinä hallitset sitä, että kielen avulla asiat ovat nimettävissä ja saavutettavissa. Uskoa kieleen, ja nimenomaan uskoa. Uskominen on minulle ollut aina vaikeata, mutta olen tullut paremmaksi siinä. Se, mitä tässä mietin lopulta, on tunnustuksellinen runous, sillä olen erityisesti ollut aina tunnustuksellinen, mikä on hankala juttu, sillä siinä on vaarana kirjoittaa huonosti, huonoja runoja. Ja huonoja blogimerkintöjä. Ymmärrän myös, että tällaisesta piirteestä, varsinkin kun se on syvä juonne, on vaikea irrottautua, minkä takia olenkin kiinnostunut, haluaisin löytää tapoja, miten säilyttää tunnustuksellisuuteni löytämällä sellaiset kirjoittamisen tavat, missä ei ole kyse vain minän piilottamisesta hämäryyden viittoihin, tahallisesta savuverhon puhaltamisesta runossa liikahtelevan itsen ja lukijan väliin, vaan kirjoituksesta joka sallii itsen läsnäolon.

Oscillate tarkoittaa muuten horjua, häilyä. Olla kahden vaiheilla.

Mistä johtuu

tämä: kolme vuotta sitten luin Helena Sinervon suomentaman valikoiman Yves Bonnefoyn runoja, eivätkä ne läpäisseet minua, en osannut niitä lukea sillä tavalla että ne olisivat kajahdelleet minussa, tai minä olisin kajahdellut niissä, mutta nyt kun jostain alennusmyynnistä muutama kuukausi sitten ostin valikoiman itselleni ja muutama päivä sitten ryhdyin kirjaa selailemaan, niin jo ensi tavuista ymmärsin, että nämä runot, niin, en tiedä mitä ne tekevät, en haluaisi sanoa että puhuttelevat, koska kyse ei ole mistään samaistumisesta, ehkä pikemminkin tuntuu siltä kuin joku kaataisi valtavan ison saavillisen vettä niskaan, tai kuin jokin näkymätön läväyttäisi siipiään hidastetusti niin että sekunti vavahtaa. Eikä kyse ole hurmiosta, vaikka kuulostaakin siltä, koska hurmio on sokeutta, ja minun kokemukseni on hidasta näkemistä.

Jotain proosallisempaa tähän lopuksi ettei mene liian tunnekylläiseksi. Jotain proosallisempaa. Huomenna Turkuun, yhdistyksen hallituksen kokoukseen, siis töihin. Vähissä rahoissa, hyvin vähissä rahoissa - pitäisi keksiä lisää töitä, vaikka entistenkin kanssa ajan kyllä saa kulumaan.

Robert Creeleyn muistoksi on Tuli&Savu Netissä hänelle nekrologi-sivut; ehkäpä paikallaan olisi muistuttaa, että Creeleyn lyhyitä runoja on luettavissa myös Tuli&Savun numerossa 3/2004, joista tässä yksi, Aki Salmelan suomennoksena:




Kaiku

Särkynyt sydän, sinä
ajaton ihme.

Miten pieni
olinpaikka.

Uskollinen, uskollinen
elämälle, elämälle.





.

Runo yhteisessä tilassamme

Tulin ajatelleeksi sitä, millä tavalla näkymätön ja kuulematon runo, joka ei ole mainos, joka ei ole laulu, joka ei ole puheenvuoro jonkun toisen määrittelemään keskusteluun, joka ei ole kirjoittajansa terapiateksti, joka ei ole uutinen, osallistuu yhteiseen tilaamme, tai miten ei osallistu - runoilijat joilla on jokin julkisuusarvo ja täten pääsy yhteiseen tilaamme eivät yleensä ole saaneet viplippuaan runon ansioilla, vaan niillä merkityksillä, joita heidän runonsa kantavat ja jotka on helppo poimia yleiseen keskusteluun, jonka lähtökuoppina käytetään psykologiaa, sosiologiaa yms. Runo pääsee esiin henkilön kautta myös siksi, että ihmisen kanssa on helpompi keskustella kuin runon - joka parhaimmillaan on mykkä, ainutlaatuinen merkki.

Elollinen ja ei-elollinen runo

Josh Corey on miellyttävän asiallisessa ja pohdiskelevassa blogissaan osallistunut joulukuussa keskusteluun runon orgaanisuudesta ja epäorgaanisuudesta, elollisuudesta ja ei-elollisuudesta, ja tämä alunperin Peter Bürgerin Theory of the Avantgarde -teoksessa esitelty dikotomia tuntuukin käyttökelpoiselta käsiteparilta nykyrunouden analysoimiseen:

"(...) Or maybe we should look to another general dichotomy, Bürger's notion of the "organic" versus the "nonorganic" artwork. While avant-garde movements are characterized by wanting to reintegrate art into life, their works, according to Bürger, are formally recognizable by their use of fragmentation and montage. Organic or symbolist works are recognizable by the unity of the parts with the whole: each part is subordinated to that wholeness and is only comprehensible through/in it. The notion of art being a mirror to nature is one of the premises of organic art, which might also be the source of the "aura" Benjamin locates in artworks prior to our age of mechanical reproduction. By contrast, in the nonorganic artwork the parts do not form a unity: it is an assemblage of pieces between which cracks are visible, and the pieces have some degree of independence from the unity of the total work. The more minimal (or the less intrusive) the structure of the whole is, the more independence the parts have, and the "harder" the poem is likely to be—the Andrews poem Chris quotes is a good example of this. But they never achieve total independence, or fall into chaos; (...)"

Corey jatkaa aiheesta myös eilisessä postissaan, liittyen tällä kertaa kuitenkin Joan Houlihanin kolumnin kommentoimiseen - keskustelu joka liittyy runon vaikeuteen, jota myös meillä vaikkapa Kiiltomadon keskusteluissa silloin tällöin sivutaan.

"(...) because the pleasures of the nonorganic as practiced in North America since WWII require an education that most people don't bother to seek out. It's an acquired taste and the cultural education that not only constitutes the taste but encourages you to acquire it (no one likes their first sip of beer but there are any number of cultural markers and pressures that persuade us to keep trying it until we do) has been privatized. That is, there is scarcely any form of public education any longer—even at the university level—that makes it possible for the average intelligent person to access the necessary range of reference (the context, the framework) to read even an organic poem with pleasure now. We get a massive and profuse education in "reading" other media like movies (and to a much lesser degree, nowadays, novels) from birth in this culture: nobody you bring into a movie theater will have trouble choosing a good seat, much less be unable to realize that they're supposed to face the screen and turn the images their into representations of human beings like themselves. But that's the level of illiteracy most people bring to poetry now, because poetry on the page (spoken poetry is alive and well in rap and advertising) is no longer taught in any meaningful public way. (...)"

Runon vaikeudesta puhuttaessa on Suomessa viime vuosina rajanvedot usein tehty yksinkertaistavilla käsitteillä "akateeminen" tai "postmoderni" tai "teoria" -runo vs. ymmärrettävä, lukijaa puhutteleva runo... Ja ehkäpä 90-luvun dikotomia "turkulainen" vs. "helsinkiläinen" runous kantoivat myös mukanaan oletusta turkulaisen runouden helppoudesta - koska se kumpuaa suoraan ja välittömästi kokemuksesta - vai voisiko sanoa: koska se jäljittelee suoran puheen ja kokemuksen välittömyyden retoriikkaa - vs. helsinkiläisen runouden vaikeus, jonka syynä taas oli liika "ranskalaisen filosofian" läsnäolo runoissa. (Väitteitä on sittemmin kumottu ja molempien kaupunkien runouden monimuotoisuus paremmin huomioitu. Tarkemmat analyysit odottavat vielä kirjoittajaansa. Mistä johtui esim. minän ja kokemuksellisuuden esiinnostaminen, "katu-uskottavuuden" korostuminen "turkulaisessa" runoudessa? Mitkä olivat runon keinot tällaisen vaikutuksen synnyttämiseen? Millainen oli Nuoren Voiman ja "helsinkiläisten" runojen suhde, näkyvätkö "teoriat" runoissa, ja jos niin miten?)
Ärtymys "vaikeiden" runojen edessä ja syiden etsintä siitä, että runo on liian akateeminen tai teoriapainotteinen, tuntuvat keppihevoskeinoilta siirtää pettymys ja turhautuminen runon niskaan. Pitäisi huomata se, että runouden kuten muidenkin medioitten ja kirjallisuuden lajien lukeminen vaatii aina opintoja - ennakkokäsityksiä siitä, miten kunkin tekstityypin kanssa toimitaan; millaisesta totuudellisuudesta tai sen asteesta esim. on kyse.
Loppukevennyksenä voisin laittaa linkin vielä Charles Bernsteinin esseeseen The Difficult Poem.

Yhteisö

Ajattelin eilen sitä, miten yhteisöllistä runo on, edelleen, vaikka emme enää oleile nuotion ääressä emmekä tunne arki- emmekä juhlatilaisuuksien laulettuja rituaaleja. Vaikka runon tekemiseen perustavanlaatuisesti liittyy "itselleen laulamisen" -aspekti, niin en puhuisi yksinäisestä hämähäkistä joka kutoo verkkoaan ja yrittää saalistaa yhä täydellisempää runoa; mutta puhuisin verkosta, jonka kutovat lukijat, kuuntelijat, kirjoittajat ja kaikki muut välikädet ja joka kannattelee yhtäaikaa kaikkia. Kaikkien tehtävänä on ylläpitää tätä verkkoa, ettei se häviäisi. Meidän - puhun meistä, toivottavasti sallitte sen, että teen meistä yhteisön - pitäisi jokaisen ymmärtää miten tärkeässä roolissa olemme lukijoina ja kuuntelijoina, miten esimerkiksi runonluentatilaisuudessa se joka lukee on täysin kuuntelijoidensa kannattelema. Tämän verkon herkkyydessä on jotain hyvin viehättävää.

Palautunut mutta nuhainen

Turun kirjamessuilta palautuneena.
Messupaikka oli kehnohko, joten reipasta MARKKINOINTItyötä ei tullut tehtyä, koska ihmisiä joille jakaa esitteitä ja esitellä armasta runouslehteämme ei pörrännyt kojun ympärillä tarpeeksi, tai he suunnistivat suoraan pienoisratikkaradan ääreen tai levymessuille.
Viikonlopun ilopilkku oli perjantain Poetry Slamin suomenmestaruuden voittaja Maria Siironen (jonka runoja löytyy Tuli&Savusta 4/2003). Rasittavuuteen asti kun monet slämmääjät kuvittelevat yleisön suosivan stand-up -komiikkaan syvässä kulmassa nojaavia tekstejä, joita en oikeastaan kutsuisi runoiksi saatikka sitten edes hyviksi vitseiksi. Mutta perjantain slämmikisa todisti tuomariston kaipaavan jotain muuta kuin tylsiä hirnahduksia, sillä kisan voittaja Siironen erottui joukosta juuri siinä, että hän esitti _oikeita_runoja_. Toivottavasti tämä esimerkki kannustaisi ensi vuoden osakilpailuihin valmistautuvia satsaamaan enemmän tekstin vahvuuteen runona, kuin puujalkavitsinä. Slämmin kolme osakilpailua ja loppukilpailun seuranneena voin myös ilolla todeta, että mielestäni parhaimmat tekstit ja esittäjät ovat aina sihtautuneet esiin: eli slämmin tuomarointi ja pisteidenlaskusysteemi näyttäisivät toimivan hyvin.

PS. Huomasin muuten, että Lumoojan päätoimittajahakemusten viimeinen palautuspäivä oli viime torstai: mutta varmasti vieläkin ehtii!
LUMOOJA etsii uutta päätoimittajaa 2005 -
Lumooja on vuodesta 2000 ilmestynyt kirjallisuuslehti, jonka erikoisalaa on uusi kotimainen kirjallisuus. Lehti käsittelee kirjallisuuden ilmiöitä teemoittain ja etsii tuoreita näkökulmia. Lisäksi tarjoamme julkaisukanavan myös omaa teosta julkaisemattomille uusille kirjoittajille.
Nyt lehtemme etsii P Ä Ä T O I M I T T A J A A
Tehtävänä on vuoden 2005 alusta lähtien päätoimittaa neljä kertaa vuodessa ilmestyvää lehteä, jolla on tilaajina parisataa yksityishenkilöä ja kirjastoa ympäri maan. Lumooja julkaisee uutta runoa ja proosaa, kirjailijahaastatteluja, kolumneja, kirjallisuutta käsitteleviä artikkeleita sekä kirja-arvosteluja. Työstä maksetaan palkkio, joka ei kuitenkaan vastaa työmäärää.
Toivomme päätoimittajalta - henkilökohtaista suhdetta ja kiinnostusta kirjallisuuteen - kokemusta toimitustyöstä tai vastaavaa kirjoittajankokemusta - kykyä itsenäiseen työskentelyyn
Tarjoamme - ikkunan suomalaiseen kirjallisuuselämään - mahdollisuuden käsitellä kiinnostavia ja käsittelyä kaipaavia teemoja kirjallisuudessa - työkokemusta kirjallisuuden ja kulttuurin alueelta
Vapaamuotoiset hakemukset ansioluetteloineen 30.9. mennessä osoitteeseen Lumooja, PL 134, 20101 Turku. Päätoimittajan valitsee Lumoojaa julkaisevan Kapustarinta ry:n hallitus yhdessä nykyisen toimituksen kanssa. Toivomme hakemukseen myös näkemystäsi siitä, millaista kirjallisuuslehteä tahdot tehdä ja miten kehittäisit Lumoojaa. Päätoimittajan paikka voidaan jakaa myös kahden henkilön kesken, jos sopiva työpari löytyy.
Lisätietoja antaa Lumoojan nykyinen päätoimittaja Terhi Hannula (terhi.hannula@helsinki.fi).

Koska ehdimme lukea vain keskimmäiset sanat

Hieno sunnuntaipäivä eilen. Istuskelin parvekkeella ja söin aamupalaa varsin tyytyväisenä. Siivosin. Kotityöt ovat aliarvostettu mietiskelyn muoto.
Huomenna ensimmäinen tapaaminen seuraavan numeron taittajien kanssa. Lehti ei siis ilmesty Turun kirjamessuille, ehdimme vasta Helsinkiin. Kiirettä pitää siihenkin junaan kiipeäminen. Materiaalista melkein kaikki kasassa. Jotain pientä vielä kaipaisin. Olli toi viime viikolla esiin olennaisen näkökulman lehden teossa. Miten ristiriitaista on se, että olemme tekemisissä kirjoitetun hitauden kanssa, joka vaatii aikaa & syventymistä, mutta meillä on antaa vain kiirettä. Kuten kirjoittamisessa aina tulee esiin, tauot ovat olennaisia. Pitkät vetäytymiset toisaalle, ikkunoitten pesuun, tai siihen omaan huoneeseen, jota ei ole. Haluaisin erityisesti vetäytyä pois television ja nyt-liitteiden lamaannuttavan tyhjänpäiväisyyden ääreltä. Harmi vain, että siippani tykkää rentoutua yhdistelmän sohva & töllö avulla. Voimattomuutta ja raivoa ovat viime päivinä aiheuttaneet nyt-liitteen juttu "punavuoren bukowskista" ja eilisen hesarin kallio-juttu pussikaljaromaanin innoittamana. Miksi provosoida romanttisia mielikuvia kaupunginosista & "kirjailijoista"? Kuka on kiinnostunut tällaisista jutuista? Mitä nämä antavat kenellekään? Jos ei ole mitään sanottavaa, miksi sanoa se?