"Samarbeten av de här slagen hade dock redan skett, ett intressant och tydligt exempel är hur Kit Robinson, Steve Benson och Bob Perelman 1976 ägnade sig åt automatlyssning. Metoden gick ut på att en av dem läste ur en bok medan de andra två skrev på maskin. Uppläsaren växlade mellan böcker och kunde hoppa över rader eller kapitel i den aktuella boken, slumpmässigt när han hade lust. Maskinskrivarna kunde välja att skriva ned vad de hörde eller avstå tills den egna fantasin lät honom skriva vidare på någonting som inspirerat honom. Projektet pågick några månader och genererade många sidor som sedan bearbetades eller slängdes bort. "

Om du orkar ännu tänka på Language-poesin (eller om du äntligen vill börja tänka på Language-poesin), är det nu möjligt på svenska, tillsammans med Sigrid Nurbo och hennes massivt artikel "S P R A W L - En studie av tre svenska language-diktersmetod för att sprida och fördela dikt" i Ett Lysande Namn. (Tyvärr kan jag inte kommentera mera själva artiklet; jag orkade inte läsa det tillräckligt långsamt för att förstå allt...)

Loma maalla jatkuu eikä mitään kiirettä takaisin kaupunkiin ole. Ensi viikolle ja Oriveden Uuden runon päiville tosin on valmistumassa puhunta aiheesta "mikä ihmeen längwitz-runous". Aihetta minulle ehdotettiin, mutta voin yhtyä ihmettelyyn - erityisesti siihen, että voiko käsitettä lainkaan soveltaa käytettäväksi suomalaisen runouden kontekstissa, vai pitäisikö language-runoudella viitata yksinomaan pohjoisamerikkalaisessa runoudessa 70-luvulla tapahtuneeseen käänteeseen, jossa luonnollisesta, alitajuisesta ja automaattisesta itseilmaisusta pyritään kohti tietoisuutta runon kirjoittamisen retoriikasta, siitä että runo on aina luonnos, tehty, artefakti? Nämä ajatuspolut varmasti ovat innostaneet monia suomalaisia kirjoittajia, mutta käyttäisin varovaisesti language-leimaa - sitä on niin helppo käyttää postmodernin tavoin tarkoittamaan ties mitä - yleensä jotain hieman epäilyttävää (?). Vai mitä ajatuksia teissä herää, jos joku sanoo jostakin runosta, että se on kielirunoutta? Mitä (ihmettä?) sillä suomalaisessa kontekstissa tarkoitetaan? Millaisen käsiteverkoston osa se on, millaisia arvoja siihen liittyy?

Caravaggio, Caravaggio

Schubertin "Quartettsatz" nimellä kulkeva jousikvartetto jää kesken; toinen osa Andante vain katkeaa, yhtäkkiä, 41 tahdin jälkeen, niin kuin joku sivaltaisi pään irti, tai täysin ennakoimaton valtaisa kuilu ilmestyisi korvien eteen, ja siihen sitä sitten jää, outoon oloon, joka hämmentävyydestään huolimatta on myös miellyttävä. Olen huomannut pitäväni teoksista, jotka ovat "epätäydellisiä". Uffizin kokoelmista mieleenpainuvimpia olivat ensimmäisten huoneiden torsot (kreikkalaiset?), vartalot joista puuttuivat kaikki raajat ja pää. En ymmärrä miksi niillä tuntui olevan niin valtavasti ilmaisuvoimaa. Tai ymmärrän, mutta en osaa sanoa sitä hyvin. Jotain siitä, miten loppumattoman mahdollisuuksien avaruuden merkeiksi nuo puuttuvat raajat poissaollessaan muuttuvat.
Uffizin kierroksen päätti, sopivasti, toiseksi suosikikseni nouseva Caravaggio, jonka Meduusan päätä tuijotin (!), kiertelin, pitkään. Todellinen katseenvangitsija. Caravaggion huonetta oli siirretty remontin takia, ja kiersin kyselemässä, toistelemassa taiteilijan nimeä, ja nyt aina, kun ajattelen Uffizia, näen itseni kiertämässä sen käytävillä ja huoneissa sopertaen "Caravaggio, Caravaggio". Se huvittaa minua.
Kertomuksissa minua kiehtoo ajatus kirjoituksesta, joka on palasina, fragmentteina, jälkinä, ikään kuin pieninä silmänreikinä, joista näkyy vain pala tarinaa, ja joista kertomuksen laajuutta ja liikkeitä voi vain arvailla.
Tähän liittyy jotenkin kiertäen myös miten minä omalla tavallani ymmärrän "New Sentence" -tyylisen tekstin, jossa lauseitten välillä on avaruuksia: ensinnäkin lauseet ovat erilaisissa suhteissa toisiinsa, ja niiden välille muodostuu "kemioita", ja merkitykset ovat luodattavissa näistä suhteista, eivät vain siitä, mitä yksittäiset lauseet "sanovat"; ja toiseksi, lauseet tekevät hyppyjä näkökulmasta ja tekstityylistä ja aiheesta toiseen (juuri hypyt luovat tilaa lauseiden väliin), ollen näin silmäreikiä osaksi samaan, osaksi kenties johonkin toiseen, lähellä viipyilevään "tarinaan" tai "asiaan".
P.S Josta tulikin mieleeni, että Tuli&Savu 4/2003:ssa julkaisimme katkelman Ron Sillimanin Sunset Debris:istä (Aki Salmelan suomennoksena Auringonlaskun roinaa), joka on kokonaan luettavissa Ubuwebissä.

Naapurmaista

Muutamia kiinnostavia lehtiä ilmestyy naapurmaissa, sekä lännessä että etelässä. Ruotsalainen OEI on liikkunut mielenkiintoisissa maastoissa, mm. Gertrud Steinin jalanjäljissä. Ubuwebistä löytyy heidän kysymys- ja vastaussarjansa "Mitä language-runouden jälkeen", johon vastanneet amerikkalaiset runoilijat monet ovat sellaisia joihin haluaisin tutustua paremmin, kuten Peter Gizzi, Jena Osman, Christian Bök (lienee kanadalainen?) ja Jennifer Moxley. Vaikka voi tuntua siltä, että olemme käsitelleet paljonkin amerikkalaista runoutta ja varsinkin längwitzin keskellä tai liepeillä kirjoittavia, niin oikeastaan muutamat hyvinkin merkittävät nimet ovat jäänyt pimentoon - kuten Lyn Hejinian, Susan Howe ja Leslie Scalapino, joita pitäisi ehdottomasti suomentaa.
Viehättävä virolainen kääntämiseen erikoistunut lehti on Ninniku, johon kaikki eestikeelen taitoiset voivat minua syvemmin perehtyä. Ninnikulle ei voi kuin nostaa hattua, niin laajoja ovat heidän käännösvihkonsa & valikoimansa. Netissä julkaiseminen ei ole lainkaan huono ajatus: mistä minä voin tietää esim. onko jossain suomalaisessa kulttuurilehdessä joskus menneinä vuosikymmeninä julkaistu vaikka Eugenio Montalea, tai Miroslav Holubia?

Pohjustusta

Muutamia sitaatteja Charles Bernsteinin esseestä "Stray straws and straw men" (1976).

"Such poetry [Ron Silliman`s] emphasizes its medium as being constructed, rule governed, everywhere circumscribed by grammar and syntax, chosen vocabulary: designed, manipulated, picked, programmed, organized, & so an artifice, artifact - monadic, solipsistic, homemade, manufactured, mechanized, formulaic, willful.
[---]
"Technical artifice" they scream, as if poetry doesn`t demand a technical precision.
[---]
Compare/ these two views/ of what/ poetry/ is:
In the one, an instance (a recording perhaps) of reality or fantasy or experience or event is presented to us through the writing.
In the other, the writing itself is seen as an instance of reality or reality or experience or event.
[---]
What I want to call attention to is that there is no natural writing style; that the preference for its supposed manifestations is simply a preference for a particular look to poetry & often a particular vocabulary (usually perceived as personal themes); that this preference (essentially a procedural decision to work within a certain domain sanctified into a rite of poetry) actually obscures the understanding of the work which appears to be its honoured bases; & especially that the cant of "make it personal" & "let it flow" are avoidances - by mystification - of some very compelling problems that swirl around truthtelling, confession, bad faith, false self, authenticity, virtue etc.
[---]
Whatever gets written gets written in a particular shape, uses a particular vocabulary & syntax, & a variety of chosen techniques. Whether its shape, syntax & vocabulary result from an attraction (or ideological attachment to) the organic & spontaneous, or to some other look, it is equally chosen. Sometimes this process takes place intuitively or unconsciously (the pull of influence comes in here since somewhere in the back of your mind are models for what looks natural, personal, magical, mystical, spontaneous, automatic, dream-like, confessional, didactic, shocking.)
[---]
There is no natural look or sound to a poem. Every element is intended, chosen. That is what makes a thing a poem. Modes cannot be escaped, but they can be taken for granted. They can also be meant. [---]"

Vassokuu. Illalla Huvilatelttaan, siis, mars!