Postikortti joka kuuntelee

Caroline Bergvall i Kritiker #7:

Listening to literature is becoming a socio-cultural reality intrincately connected to ways of living and of accessing cultural material. This cultural development of literature as an artform increasingly listened to is fascinating. What are the implications for writing if it is no longer simply published as a visual and graphic mode, but also finds itself housed or hosted in forms that sound or voice the text? What might this come to mean for the way writing conducts itself, through and beyond the literary as we know it, if the sounding or voicing of the text is increasingly being used and resourced?

A letter from "Will the Humanities Save Us?"

I ran into this interesting discussion provoked by Stanley Fish's column in which he takes up and discusses an argument by Anthony Kronman in his book Education’s End: Why Our Colleges and Universities Have Given Up on the Meaning of Life. The main question seems to be how to argue for the meaning of the humanities without basing your argument on some kind of utility. Citation from Fish, who is citing Kronman:

"[...] Kronman is not so much mounting a defense of the humanities as he is mounting an attack on everything else. Other spokespersons for the humanities argue for their utility by connecting them (in largely unconvincing ways) to the goals of science, technology and the building of careers. Kronman, however, identifies science, technology and careerism as impediments to living a life with meaning. The real enemies, he declares, are “the careerism that distracts from life as a whole” and “the blind acceptance of science and technology that disguise and deny our human condition.” These false idols, he says, block the way to understanding. We must turn to the humanities if we are to “meet the need for meaning in an age of vast but pointless powers,” for only the humanities can help us recover the urgency of “the question of what living is for."

Fish does not agree with this idea of secular humanism where the examples of action and thoughts presented in the classic works of literature, history, philosophy etc. are believed to have an enobling effect on the reader, because they create a desire to emulate them. Here's how Fish argues his point:

"It’s a pretty idea, but there is no evidence to support it and a lot of evidence against it. If it were true, the most generous, patient, good-hearted and honest people on earth would be the members of literature and philosophy departments, who spend every waking hour with great books and great thoughts, and as someone who’s been there (for 45 years) I can tell you it just isn’t so. Teachers and students of literature and philosophy don’t learn how to be good and wise; they learn how to analyze literary effects and to distinguish between different accounts of the foundations of knowledge."

Fish concludes his column by stating that "the humanities are their own good" and that they cannot or should not be justified by any outside perspective. Humanities for humanities sake, then.

What puzzles me is the idea that the enobling effect of humanism is based on emulating. Only on emulating? This seems to be too simplisistic a view on how for example the literary works "work", effect the reader.

So Fish seems convincing in his arguments, but I get a feeling that there is something "fishy" here. To use the teachers and students in literary departments as examples of why the premise of emulation does not hold seems in some way too easy, almost stupid. But then of course Fish wants to make the distinction between religion, which "saves" us, and science which educates us and helps us to develop certain skills, like rhetorical analysis.

But I cannot - at least not yet - agree with Fish that the only possible argument for the meaning of the humanities is "art for art's sake". But what then? It is true that Kronman's idea is well, just idealistic. But but but... I have to admit to thinking that he is not totally of the track, either.

(Some blogposts responding to Fish's column are also worth reading.)

Temps perdu

Pidän tästä kappaleesta. Tuttu piisi, mutta oikeastaan kuuntelin sitä kunnolla vasta viikko sitten mökillä, autossa kirjaston pihassa. Sen sävelkulussa on jotain, mikä tarttuu. - Toivun kotona monista peruukeista ja juhlista. Mukavaa oli, Sailan kirjanjulkkareissa.

jos etsit kadonnutta aikaa jotain josta jouduit luopumaan
liian usein huomaat ei se totta ollutkaan
ja joku tuskin tietää mitä etsii vailla määränpäätä harhailee
monen vuoden jälkeen ystävälleen kirjoittaa

ne sanat jotka sanomatta jäivät sanat joita ei kai ollutkaan
sanat jotka pettävät kun niitä tarvitaan
ja minä olen miettinyt jo kauan jotain josta sulle kertoisin
vaikka tuskin muistan enää osoitettakaan

sun villakoirasi nimi oli Rin-Tin-Tin
typerä piski joka murisi mulle
hölmöksi tunsin minä itsenikin
vaikka kaikesta halusin puhua sulle
mä vain häntääni heilutin

olen hävittänyt kaiken joka sinusta mua muistuttaa
olen myynyt levyt joita silloin kuuntelin
ne levyt usein radiossa soivat tai ne voivat olla muitakin
lähes kaiken sinusta jo melkein unohdin

sun villakoirasi nimi oli Rin-Tin-Tin...

sinä hymyiletkö vielä sinä suuteletko vielä niin
että suudellessa olin mennä tainnoksiin
ja minä olen olemassa vielä minä vieläkin sua muistelen
vaikka monta vuotta sitten jouduin naimisiin

sun villakoirasi nimi oli Rin-Tin-Tin...

Palmu mielen perukoilla

Pyörittelen usein mielessäni tätä Wallace Stevensin "Of Mere Being" -runoa. Miten viimeisen säkeen kääntäisi? En siis ole tutustunut Kemppisen suomennosvalikoimaan. "Linnun tulenlieskasulat läikkyy alas"? Vai voiko suomeksi "läikkyä alas", läikymmekö vain yli... Tämä näin sunnuntain ratoksi. Yritän tehdä töitä, rästejä, vaikka tekisi mieli lähteä uimaan.

The palm at the end of the mind,
Beyond the last thought, rises
In the bronze decor,

A gold-feathered bird
Sings in the palm, without human meaning,
Without human feeling, a foreign song.

You know then that it is not the reason
That makes us happy or unhappy.
The bird sings. Its feathers shine.

The palm stands on the edge of space.
The wind moves slowly in the branches.
The bird's fire-fangled feathers dangle down.

Kokoelma täynnä yllätyksiä

Yllättäen olen tänään Hesarissa, ja kirjani arvostelu myös. Kuvaaja kävi eilen, mutta hän ei osannut sanoa, milloin juttu on tulossa. Tänään! Ensimmäinen kritiikkini, huh. Kirjoittanut Jukka Koskelainen, otsikoitu "Runoilijan yksityinen aarrearkku", ingressillä "Miia Toivion esikoisrunojen tilkkutäkki innostaa ja lannistaa".

Tässä viivan alle jäävä: "Näin syntyy runoutta, joka vetää mukaansa, arvuuttelemaan ja olemaan rehellisesti ymmällä. Se saa myös ihmettelemään, miksi on käytettävä niin suuria sanoja kuin "tarina" tai "salaisuus" ja "arkkitehtuuri". Ainakin silloin vastustetaan konkretian vaatimusta, joka on juurtunut syvälle suomalaiseen runousoppiin. Tilalle tarjotaan jatkuvia muodonmuutoksia. Näin syntyy kokoelma täynnä yllätyksiä. Hintana vain on, että monen runon kaikupohja jää kapeaksi, eikä yhteistä tarttumapintaa ole. Kirjoittaja avaa yksityistä aarrearkkuaan. Joka tapauksessa Loistaen olet todistaa, että sanoilla voi tehdä melkein mitä vain, kutoa fantasiaa, luodata kaaoksen ja järjestyksen leikkiä, punoa odottamattoman rakkaustarinan. Niillä voi innostaa ja lannistaa. Voi viedä lukijan mukanaan mutta myös pudottaa hänet kyydistä."

Arvostelu löytyy nyt myös Hesarin netistä.

Lannoitetta kulttuurijournalismin ekosysteemille?

Kirjailija Daniel Sjölin pohdiskelee kiinnostavia Dagens Nyheterissä julkaistussa artikkelissaan För lite lek i litteraturen, joka jatkaa Expressenissä aloitettua keskustelua ruotsalaisen romaanikirjallisuuden nykytilasta, johon runouskeskustelukin on nivoutunut (huomaa artikkelin oikealla puolella linkit edellisiin puheenvuoroihin). Miettimisen arvoinen kysymys on tämä: miten kulttuurijournalismin tarpeet vaikuttavat siihen, millaista kirjallisuutta nostetaan esiin? Så här argumentoi Sjölin: "Aldrig förr har nämligen så många journalister debuterat med romaner som på sistone. Välkomna! Ni är ofta bra! Men inte alla. Somliga av dessa romaner är - eller blir i mottagandet - inte mer än gödningsmedel i kulturjournalistikens ekosystem. De har ett uppenbart ämne, en politisk åsikt, ett eller två "psykologiska" människoporträtt samt ett språk hämtat ur skolböckerna. Det är som gjort för en kulturartikel och en liten debatt. Eller ett inslag i ett litteraturprogram på teve. [...] Då blir litteraturen sekundär, medan det primära i stället blir vad litteraturen gör i samhällsdebatten."

"Samarbeten av de här slagen hade dock redan skett, ett intressant och tydligt exempel är hur Kit Robinson, Steve Benson och Bob Perelman 1976 ägnade sig åt automatlyssning. Metoden gick ut på att en av dem läste ur en bok medan de andra två skrev på maskin. Uppläsaren växlade mellan böcker och kunde hoppa över rader eller kapitel i den aktuella boken, slumpmässigt när han hade lust. Maskinskrivarna kunde välja att skriva ned vad de hörde eller avstå tills den egna fantasin lät honom skriva vidare på någonting som inspirerat honom. Projektet pågick några månader och genererade många sidor som sedan bearbetades eller slängdes bort. "

Om du orkar ännu tänka på Language-poesin (eller om du äntligen vill börja tänka på Language-poesin), är det nu möjligt på svenska, tillsammans med Sigrid Nurbo och hennes massivt artikel "S P R A W L - En studie av tre svenska language-diktersmetod för att sprida och fördela dikt" i Ett Lysande Namn. (Tyvärr kan jag inte kommentera mera själva artiklet; jag orkade inte läsa det tillräckligt långsamt för att förstå allt...)

"Yet after all, thats the way to write; and if I had time to prove it, the truth of one's sensations is not in the fact, but in the reverberation. When I have read three lines, I re-make them entirely; if they're prose, and not poetry; and it is this which is the truth." (Virginia Woolf in a letter to Vita Sackville-West, on January, probably the 9th, in 1929.)

"Jag har skrivit litteraturkritik sedan 1986. Ända sedan dess har det sagts att det är en tidsfråga när de större förlagen slutar att ge ut ­poesi. Jag har aldrig trott på det där. Vi har en stark poesitradition i Sverige där författare som Pär Lagerkvist, Edith Södergran, Harry Martinson och Gunnar Ekelöf fortfarande är levande för många människor. Sverige är också ett av Europas få länder där poesidebutanter kan räkna med förstadagsrecensioner. Att en debutbok i bästa fall har sålts i hundra exemplar har inte spelat någon större roll - hela den litterära institutionen har på ett självklart sätt ändå omhuldat poesin. Man har sett den som en naturlig del av ett skönlitterärt klimat. Men nu, vintern 2007, tror också jag att det är en tidsfråga när förlagen kraftigt drar ner sin poesi­utgivning. Det går fruktanvärt snabbt också i bokbranschen och vinstkraven skruvas upp månad för månad. Det sveper in en ny generation förläggare och de kommer inte att vara intresserade av att odla fram en ny Ann Jäderlund."

Åsa Beckman kirjoittaa Swinging with Neighbours -antologiasta.

August-ehdokkaista

Ruotsin August-palkinnon tavoittelijat on nimetty, ja hienoa on, että mukana on myös Helsingin TekstiKonstissa viime marraskuussa esiintynyt Jörgen Gassilewski, jonka ehdokkaana olevasta kirjasta Göteborgshändelserna saimme kuulla otteen Tukholmassa "Finnish Poetry Now" -runolubilla syyskuussa. Toista valittujen joukossa olevaa runokokoelmaa, Göran Sonnevin Oceanenia, ollaan jo suomentamassa (työhön on käynyt Jyrki Kiiskinen). Sen perusteella, mitä kuulimme Gassilewskin teoksesta Tukholmassa, olisin mieltä että Göteborgshändelsernaa olisi myös hyvä saada pikaisesti suomeksi... Hyvä syy voisi olla myös se, että Dagens Nyheterin kriitikko Jonas Thente nimeää Gassilewskin suosikikseen: "Av de nominerade tycker jag att Jörgen Gassilewskis "Göteborgshändelserna" är den mest intressanta. Den försöker sig på något så ambitiöst och kontroversiellt som att sammanfoga samtidspolitik, dokumentär och formellt nyskapande i ett enda paket."

Ihailijan käyttö ohjeet

Tuli&Savussakin esitellyn Cia Rinteen käsitteellisen runouden Zaroum-kokoelmaan voi nyt tutustua Nokturnossa. Tutustu myös näihin ohjeisiin, jotka tekevät näkyväksi kielessä lipuvan lipovan poeettisuuden:

1. Ei koskaa liite näppi, kynä, eli jokin toinen muistuttaa alusta loppuun junailija jahka ihailija on jatkuva.
2. Epäyhtenäinen ihailija jahka ehdottaa polveutua ainoa asema jotta toinen.
3. Epäyhtenäinen ihailija jahka eliminoiva kaarti ajaksi aivan.
4. Olla totta kai ihailija on sijaita jssak model after laakea ja kilpa-ajohevoset kalvo jahka käyttävä jotta kaihtaa kaataa.
5. Ajaa ei apu ihailija kotona akkuna. Sadella toukokuu aiheuttaa sähkö- arpapeli.
6. Lopettaa aeembly-lta ihailija aiemmin heilahdus model after ihailija.
7. Ajoa ei erota ihailija jatkuva vailla silmälläpitoa.

Sillälailla

Sen jälkeen kun tunnustaa, oksentaa, paljastaa todelliset kasvonsa ja näyttää tunteensa jne. on vähän vaikea palata "normaaliin". Jotain täytyy silti kirjoittaa osoittaakseen että "elämä jatkuu". Kirjoitan siis edellisen ohi, käytän toisen sanoja - joista pidän:

"Se ei ymmärtänyt mitä se tarkoitti
Eikä se ymmärtänyt mistä se suuttui
kun se ei ymmärtänyt sitä sen tarkoitusta sillälailla
Ja se selitti sille sitä uudestaan
muttei se sitä koskaan sillälailla käsittänyt
kun se taas tarkoitti sen sillälailla itse
Kai siksi kun sitä ei saanut sanoa millälailla sillälailla se
sen tarkoitti
kun se sen tarkoitti sillälailla erilailla kun se sen käsitti"

Runo on Leevin opetuspaketista, Tarja Veriö-Piispasen "Siveellinen ovikello - kolmiodraama".
Se on mun mielestä oikeasti hyvä. Se onnistuu olemaan mitäänsanomaton ja merkityksellinen yhtä aikaa. Runo hienosti sekä kertoo jostain että itse on se mistä kerrotaan.

Mitäänsanomattomuus kielessä kiehtoo, miten sanoja voidaan käyttää niin että ne eivät ikään kuin kerro mitään, ovat jotenkin tyhjiä. Päinvastoin kuin yleensä ajatellaan runosta; että se haluaisi "ladata itsensä" merkityksillä. Vaikka tuo runo yllä ei ole ollenkaan tyhjä. Se todella kertoo. Mistä tämä voisi kertoa? Näin muodottoman viestin muodottomaksi lopuksi, yksi flarf - itse asiassa ihan mulle ensimmäinen uudella tavalla tehty, siis materiaalia hakemalla ja muokkaamalla siten, että vain poistot sallitaan, mitään ei saa itse kirjoittaa. Mutta yhdistellä saa. Yleistä saksimista siis.

"Tämä on viimeinen asia, jonka haluaisin tehdä.
Jollei ihmettä tapahdu, on tämä viimeinen kerta.
Minusta tämä on hyvä asia, mutta olen siitä yllättynyt.
Nyt alkaa olla viimeinen hetki hoitaa asia kuntoon.
Sitten viimeinen asia.
Tämä on viimeinen opetus, jonka hän antoi kuninkaalle ja seurueelle.
Soihdun liekistä leimahtanut valtava tulipatsas olikin viimeinen asia.
Tämä viimeinen asia menee jo yli.
Voisiko tämä – edes osittain – olla viimeinen asia, mitä halusimme.
Onko tämä hyvä vai huono asia, selvinnee vasta vuosien kuluttua.
Viimeinen asia jota kaipaat on toisen raajan menetys.
Sillä tämä on viimeinen kerta elämässäsi, kun tiedät kaiken!
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta eikä myöskään viimeinen - sillä viimeinen kerta on jo mennyt.
Tämä on sekä hyvä että huono asia.
Ja sitten viimeinen asia (vihdoinkin):
Onneksi tämä kaaos nyt loppuu.
Ensimmäinen, keskimmäinen ja viimeinen asia, joka meidän tulee tehdä:
Mitä ihminen voi tehdä?
Vuoropuhelu on hieno asia, mutta tämä oli viimeinen pisara.
Tämä on myös ruotsiksi.
Tämä asia on jotenkin kamalan hankala ja nolokin minulle.
Tämä on viimeinen askel.
Meidän täytyy heti tottua ajatukseen, että suurten pelastajien aika on viimeinen hyvä asia Neuvostoliiton jälkeen.
Tämä on viimeinen asia, jonka haluan kuulla supersankarin sanovan.

"Please, Memsabib, talk like rain"

INTERVIEWER

I suppose that you began to write seriously there?

ISAK DINESEN

I did begin to write [in Africa] . . . But earlier, I learned how to tell tales. For, you see, I had the perfect audience. White people can no longer listen to a tale recited. They fidget or become drowsy. But the natives have an ear still. I told stories constantly to them, all kinds. And all kinds of nonsense. I’d say, “Once there was a man who had an elephant with two heads” . . . and at once they were eager to hear more. “Oh? Yes, but Memsahib, how did he find it, and how did he manage to feed it?” or whatever. They loved such invention. I delighted my people there by speaking in rhyme for them; they have no rhyme, you know, had never discovered it. I’d say things like “Wakamba na kula mamba” (“The Wakamba tribe eats snakes”), which in prose would have infuriated them, but which amused them mightily in rhyme. Afterwards they’d say, “Please, Memsabib, talk like rain,” so then I knew they had liked it, for rain was very precious to us there.

The Paris Review:n sivuilta löytyvät kaikki heidän tekemänsä kirjailijahaastattelut 50-luvulta tähän päivään. Siellä on: vaikka mitä.

Meidän pitäisikin tehdä yksi Tulen numero pelkästään haastatteluita. Eikä mitään näistä tyhjänpäiväisistä, kaavamaisista yhden ja saman kysymyksen jaarituksista, joitten tehtävä on PÖNKITTÄÄ, jotka eivät kiinnosta ketään. Vaan monen päivän pituisia näytelmiä, liian pitkiä ja sivupoluille eksyviä puheenvuoroja, keskusteluita jotka onnistuvat luomaan todellisuutta laajemman tilan, haastatteluita kuin parkkihalleja, puutaloja, porttikongeja.

Mitä haluaisin tajuta ja mitä olisi tuotava suomen kieleen osa 1. Gertrud Steinin "Susie Asado"

Sweet sweet sweet sweet sweet tea.
____Susie Asado.
Sweet sweet sweet sweet sweet tea.
____Susie Asado.
Susie Asado which is a told tray sure.
A lean on the shoe this means slips slips hers.
When the ancient light grey is clean it is yellow, it is a silver seller.
This is a please this is a please there are the saids to jelly. These are
the wets these say the sets to leave a crown to Incy.
Incy is short for incubus.
A pot. A pot is a beginning of a rare bit of threes. Trees tremble, the
old vats are in bobbles, bobbles which shade and shove and render clean,
render clean must.
___Drink pups.
Drink pups drink pups lease a sash hold, see it shine and a bobolink
has pins. It shows a nail.
What is a nail. A nail in unison.
Sweet sweet sweet sweet sweet tea.

Muistiin, pannut!

Nyt me kai olemme puhuneet puhetaidosta tarpeeksi, mitä se on ja mitä se ei ole.

En tosiaan. Tiedätkö sinä sitten?

Se joka pyrkii kohti kaunista pitää kauniina myös sitä vaivaa jonka tämä pyrkimys tuo.

Edelliseen

"If the "I" finds its way out of the egotistical sublime and toward the alterity implied by all imaginative acts, then it will once again initiate paths away from self-absorbed narcissism to a recognition of the linguistic matrix that binds us to each other and to the world. [...] If a poem is a portrait of how a mind works, a soul is formed, how a heart translates affective response into language, it is also a portrait of how language forms and informs our necessary diversity."

Yksi mahdollinen vastaus kysymykseeni löytyikin nopeasti: Cahiers de Corey siteeraa Ann Lauterbachia teoksesta The Night Sky: Writings on the Poetics of Experience.

Mistä johtuu

tämä: kolme vuotta sitten luin Helena Sinervon suomentaman valikoiman Yves Bonnefoyn runoja, eivätkä ne läpäisseet minua, en osannut niitä lukea sillä tavalla että ne olisivat kajahdelleet minussa, tai minä olisin kajahdellut niissä, mutta nyt kun jostain alennusmyynnistä muutama kuukausi sitten ostin valikoiman itselleni ja muutama päivä sitten ryhdyin kirjaa selailemaan, niin jo ensi tavuista ymmärsin, että nämä runot, niin, en tiedä mitä ne tekevät, en haluaisi sanoa että puhuttelevat, koska kyse ei ole mistään samaistumisesta, ehkä pikemminkin tuntuu siltä kuin joku kaataisi valtavan ison saavillisen vettä niskaan, tai kuin jokin näkymätön läväyttäisi siipiään hidastetusti niin että sekunti vavahtaa. Eikä kyse ole hurmiosta, vaikka kuulostaakin siltä, koska hurmio on sokeutta, ja minun kokemukseni on hidasta näkemistä.

Jotain proosallisempaa tähän lopuksi ettei mene liian tunnekylläiseksi. Jotain proosallisempaa. Huomenna Turkuun, yhdistyksen hallituksen kokoukseen, siis töihin. Vähissä rahoissa, hyvin vähissä rahoissa - pitäisi keksiä lisää töitä, vaikka entistenkin kanssa ajan kyllä saa kulumaan.

Robert Creeleyn muistoksi on Tuli&Savu Netissä hänelle nekrologi-sivut; ehkäpä paikallaan olisi muistuttaa, että Creeleyn lyhyitä runoja on luettavissa myös Tuli&Savun numerossa 3/2004, joista tässä yksi, Aki Salmelan suomennoksena:




Kaiku

Särkynyt sydän, sinä
ajaton ihme.

Miten pieni
olinpaikka.

Uskollinen, uskollinen
elämälle, elämälle.





.

Bök: U

Artikkeli Jacketissä, joka kannattaa tsekata: Marjorie Perloffin "The Oulipo Factor: the procedural poetics of Christian Bök and Caroline Bergvall". Ohitan nyt hänen mielenkiintoiset huomionsa vapaamittaisuudesta ("their ‘free verse’ is really — and perhaps intentionally — no more than lineated prose") ja kiinnitän huomionne Perloffin ajatuksiin Christian Bökin Eunoia:sta. On kiinnostava ajatus, että kirjaimet, niiden sointuvuus JO kantavat merkityksiä. Ensin pätkä Bökin teoksesta: luvusta U:

"CHAPTER U for Zhu Yu

Kultur spurns Ubu — thus Ubu pulls stunts. Ubu shuns
Skulptur; Uruk urns (plus busts), Zulu jugs (plus
tusks). Ubu scripts junk für Kunst und Glück. Ubu
busks. Ubu drums drunks, plus Ubu strums cruths
(such hubbub, such ruckus): thump, thump, thrum,
thrum. Ubu puns puns. Ubu blurts untruth: much
bunkum (plus bull), much humbug (plus bunk) — but
trustful schmucks trust such untruthful s tuff; thus
Ubu (cult guru)must bluff dumbstruck numbskulls
(such chumps). Ubu mulcts surplus funds (trust
funds plus slush funds). Ubu usurps much usufruct.
Ubu sums up l ump sums Ubu trumps dumb luck."

Ja sitten Perloff:

"None of this can fully prepare us for Bök’s U chapter. In English, U is the dirty vowel — the emblem of slut, lust, fuck, cunt, dugs, humps, bum, stuffs, rumps, crud, bust — one could go on and on. This is Bök’s shortest chapter because monovocalic words with U are much less common than those with the other vowels and also, as we see here, much less varied. Bök can write about Ubu here but Alfred Jarry’s hero is one of the only authors available in the U pantheon. True, there is the Biblical Ruth and Krenek’s Lulu, but we find neither philosophers nor poets in this chapter. The only art in the U-world is sculpture, but here perceived as primarily junk sculpture; the one musical instrument is the drum, the one gourmet dish is duck, served, possibly with rum punch. Not much variation here, not much finesse, delicacy, lightness, or the Exotic other. Yet, before we write off U words entirely, we should remember that this is the chapter of truth and of those who blush when they violate it."

Elollinen ja ei-elollinen runo

Josh Corey on miellyttävän asiallisessa ja pohdiskelevassa blogissaan osallistunut joulukuussa keskusteluun runon orgaanisuudesta ja epäorgaanisuudesta, elollisuudesta ja ei-elollisuudesta, ja tämä alunperin Peter Bürgerin Theory of the Avantgarde -teoksessa esitelty dikotomia tuntuukin käyttökelpoiselta käsiteparilta nykyrunouden analysoimiseen:

"(...) Or maybe we should look to another general dichotomy, Bürger's notion of the "organic" versus the "nonorganic" artwork. While avant-garde movements are characterized by wanting to reintegrate art into life, their works, according to Bürger, are formally recognizable by their use of fragmentation and montage. Organic or symbolist works are recognizable by the unity of the parts with the whole: each part is subordinated to that wholeness and is only comprehensible through/in it. The notion of art being a mirror to nature is one of the premises of organic art, which might also be the source of the "aura" Benjamin locates in artworks prior to our age of mechanical reproduction. By contrast, in the nonorganic artwork the parts do not form a unity: it is an assemblage of pieces between which cracks are visible, and the pieces have some degree of independence from the unity of the total work. The more minimal (or the less intrusive) the structure of the whole is, the more independence the parts have, and the "harder" the poem is likely to be—the Andrews poem Chris quotes is a good example of this. But they never achieve total independence, or fall into chaos; (...)"

Corey jatkaa aiheesta myös eilisessä postissaan, liittyen tällä kertaa kuitenkin Joan Houlihanin kolumnin kommentoimiseen - keskustelu joka liittyy runon vaikeuteen, jota myös meillä vaikkapa Kiiltomadon keskusteluissa silloin tällöin sivutaan.

"(...) because the pleasures of the nonorganic as practiced in North America since WWII require an education that most people don't bother to seek out. It's an acquired taste and the cultural education that not only constitutes the taste but encourages you to acquire it (no one likes their first sip of beer but there are any number of cultural markers and pressures that persuade us to keep trying it until we do) has been privatized. That is, there is scarcely any form of public education any longer—even at the university level—that makes it possible for the average intelligent person to access the necessary range of reference (the context, the framework) to read even an organic poem with pleasure now. We get a massive and profuse education in "reading" other media like movies (and to a much lesser degree, nowadays, novels) from birth in this culture: nobody you bring into a movie theater will have trouble choosing a good seat, much less be unable to realize that they're supposed to face the screen and turn the images their into representations of human beings like themselves. But that's the level of illiteracy most people bring to poetry now, because poetry on the page (spoken poetry is alive and well in rap and advertising) is no longer taught in any meaningful public way. (...)"

Runon vaikeudesta puhuttaessa on Suomessa viime vuosina rajanvedot usein tehty yksinkertaistavilla käsitteillä "akateeminen" tai "postmoderni" tai "teoria" -runo vs. ymmärrettävä, lukijaa puhutteleva runo... Ja ehkäpä 90-luvun dikotomia "turkulainen" vs. "helsinkiläinen" runous kantoivat myös mukanaan oletusta turkulaisen runouden helppoudesta - koska se kumpuaa suoraan ja välittömästi kokemuksesta - vai voisiko sanoa: koska se jäljittelee suoran puheen ja kokemuksen välittömyyden retoriikkaa - vs. helsinkiläisen runouden vaikeus, jonka syynä taas oli liika "ranskalaisen filosofian" läsnäolo runoissa. (Väitteitä on sittemmin kumottu ja molempien kaupunkien runouden monimuotoisuus paremmin huomioitu. Tarkemmat analyysit odottavat vielä kirjoittajaansa. Mistä johtui esim. minän ja kokemuksellisuuden esiinnostaminen, "katu-uskottavuuden" korostuminen "turkulaisessa" runoudessa? Mitkä olivat runon keinot tällaisen vaikutuksen synnyttämiseen? Millainen oli Nuoren Voiman ja "helsinkiläisten" runojen suhde, näkyvätkö "teoriat" runoissa, ja jos niin miten?)
Ärtymys "vaikeiden" runojen edessä ja syiden etsintä siitä, että runo on liian akateeminen tai teoriapainotteinen, tuntuvat keppihevoskeinoilta siirtää pettymys ja turhautuminen runon niskaan. Pitäisi huomata se, että runouden kuten muidenkin medioitten ja kirjallisuuden lajien lukeminen vaatii aina opintoja - ennakkokäsityksiä siitä, miten kunkin tekstityypin kanssa toimitaan; millaisesta totuudellisuudesta tai sen asteesta esim. on kyse.
Loppukevennyksenä voisin laittaa linkin vielä Charles Bernsteinin esseeseen The Difficult Poem.

Seuraavan teeman lämmittelyä

"... the globalization of culture means that we all live in "translated" worlds, that the spaces of knowledge we inhabit assemble ideas and styles of multiple origins, that transnational communications and frequent migrations make every cultural site a crossroads and a meeting place." (Sherry Simon)

"... aikana, jolloin äärimmäisen nopeat ja laajalla alueella vaikuttavat mediat viettävät voitonjuhlaansa, ja vaarana on kaiken kanssakäymisen latistuminen samanmuotoiseksi ja yhdenmukaiseksi kuoreksi, kirjallisuuden tehtävänä on toimia viestimenä niiden kesken, jotka ovat erilaisia erilaisuutensa vuoksi, ei tasoittaen vaan ylistäen eroavuutta kirjalliselle kielelle ominaisella tavalla." (Italo Calvino)