Lannoitetta kulttuurijournalismin ekosysteemille?

Kirjailija Daniel Sjölin pohdiskelee kiinnostavia Dagens Nyheterissä julkaistussa artikkelissaan För lite lek i litteraturen, joka jatkaa Expressenissä aloitettua keskustelua ruotsalaisen romaanikirjallisuuden nykytilasta, johon runouskeskustelukin on nivoutunut (huomaa artikkelin oikealla puolella linkit edellisiin puheenvuoroihin). Miettimisen arvoinen kysymys on tämä: miten kulttuurijournalismin tarpeet vaikuttavat siihen, millaista kirjallisuutta nostetaan esiin? Så här argumentoi Sjölin: "Aldrig förr har nämligen så många journalister debuterat med romaner som på sistone. Välkomna! Ni är ofta bra! Men inte alla. Somliga av dessa romaner är - eller blir i mottagandet - inte mer än gödningsmedel i kulturjournalistikens ekosystem. De har ett uppenbart ämne, en politisk åsikt, ett eller två "psykologiska" människoporträtt samt ett språk hämtat ur skolböckerna. Det är som gjort för en kulturartikel och en liten debatt. Eller ett inslag i ett litteraturprogram på teve. [...] Då blir litteraturen sekundär, medan det primära i stället blir vad litteraturen gör i samhällsdebatten."

The Savage Detectives

Pistän muistiin linkin. Roberto Bolanon romaanin "The Savage Detectives" ("a novel all about poetry and poets) englanninnoksen ensimmäinen luku NYT:issä. Tulin tutustuneeksi Bolanoon kun jotenkin päädyin jostakin johonkin: ilmi kävi se, että vuonna 2003 kuollut kirjailija on ollut aikamoisessa nosteessa, ja myös se, että häneltä on myös juuri suomennettu (kustantamo Diagonaali on täysin uusi tuttavuus) romaani Chileläinen yösoitto. (En tiedä proosan maailmasta mitään, joten en tiedä, onko Bolano ollut Suomessa jo keskustelun alla...?)

"Please, Memsabib, talk like rain"

INTERVIEWER

I suppose that you began to write seriously there?

ISAK DINESEN

I did begin to write [in Africa] . . . But earlier, I learned how to tell tales. For, you see, I had the perfect audience. White people can no longer listen to a tale recited. They fidget or become drowsy. But the natives have an ear still. I told stories constantly to them, all kinds. And all kinds of nonsense. I’d say, “Once there was a man who had an elephant with two heads” . . . and at once they were eager to hear more. “Oh? Yes, but Memsahib, how did he find it, and how did he manage to feed it?” or whatever. They loved such invention. I delighted my people there by speaking in rhyme for them; they have no rhyme, you know, had never discovered it. I’d say things like “Wakamba na kula mamba” (“The Wakamba tribe eats snakes”), which in prose would have infuriated them, but which amused them mightily in rhyme. Afterwards they’d say, “Please, Memsabib, talk like rain,” so then I knew they had liked it, for rain was very precious to us there.

The Paris Review:n sivuilta löytyvät kaikki heidän tekemänsä kirjailijahaastattelut 50-luvulta tähän päivään. Siellä on: vaikka mitä.

Meidän pitäisikin tehdä yksi Tulen numero pelkästään haastatteluita. Eikä mitään näistä tyhjänpäiväisistä, kaavamaisista yhden ja saman kysymyksen jaarituksista, joitten tehtävä on PÖNKITTÄÄ, jotka eivät kiinnosta ketään. Vaan monen päivän pituisia näytelmiä, liian pitkiä ja sivupoluille eksyviä puheenvuoroja, keskusteluita jotka onnistuvat luomaan todellisuutta laajemman tilan, haastatteluita kuin parkkihalleja, puutaloja, porttikongeja.