Dèja-vu sunnuntai-iltana

Olen todellakin löylynlyömänä lukenut (edelleen Ruth Brandonin kirjaa Surreal lives) surrealistien käsittämättömästä kyräilystä ja vihanpidosta, kirjoittamisen rajoittamisesta, pikkumaisesta suvaitsemattomuudesta ja rajalinjojen vetämisestä - mä oon sun kaveri mutta sun kaveri mä en enää oo ja sä et enää saa leikkiä meidän kanssa jos et leiki niin ku me sanotaan - ja toisaalta tämän vähäpätöisyyden huomaaminen on ollut jollain tavalla lohdullista. Onneksi luin ensin surrealismiin, enkä surrealisteihin, johdattavan Kaitaron Runous, raivo, rakkaus - kirjan. Nämä ovat kai niitä edelleen vaikeasti ratkottavia kysymyksiä: miten tulisi suhtautua Bretonin despoottisuuteen tai Poundin fasismiin? Kuinka paljon kannattaa ikinä tutustua kirjailijaan henkilönä? Edelleen hölmistyneenä, siirryn seuraavaan viikkoon, joka toivottavasti sallii enemmän ajatuksia .;.;.;