Englannin kakskyt parasta

Tuli käytyä Ron Sillimanin blogissa ja sen lisäksi että hän keskustelee uusimmasta Harry Potter -elokuvasta (eli HP3:sta), tiistain linkkinä oli The Guardianin juttu Ison-Britannian Seuraavasta Sukupolvesta, tarkalleen ottaen 20 runoilijaa. En ehdi pohtia ja tutustua runoilijoihin tarkemmin, mutta luin esittelyihin asti valintalautakunnassa mukana olleen runoilija Simon Armitagen jutun, joka on välillä karmea epäonnistuneessa ironiassaan ja kepeydessään.

Hmm. Jotain epäilyttävää tässä ideassa on. Tulee mieleen 1/2004 keskustelumme antologioista ja siitä, miten runoilijoita voi pistää riviin monella tapaa, ja miten antologia kanonisoi julkaisemansa runoilijat, ja miten vähän pahimmassa tapauksessa valintakriteereistä keskustellaan. En ymmärrä miten tällainen vuohet ja lampaat -järjestelmä lisää runouden ymmärrystä & lukemista & keskustelua runouden olemuksesta? Sen merkitys lienee ainoastaan voittaa runoudelle palan julkisuutta. Itse en ole kilpailujen tms. suuri kannattaja, koska niitten perusteet eivät ole kirjallisia vaan kaupallisia (mitä kirjaa halutaan nostaa, mikä on saanut jo tarpeeksi julkisuutta, kuka ansaitsee tällä kertaa voittaa, ja muita kompromisseja), ja näitten kaupallisten valintakriteerien perusteella sitten kulttuuritoimitukset seuraavat kuin ankka perässä ja tiedottavat että se ja se on valittu kilpailuun ja se ja se on voittanut. Ja entä sitten? Miksi esimerkiksi valintalautakuntien valintoja ei koskaan kritisoida, vaan otetaan annettuna? Ei uutisoinnin pitäisi tyrehtyä siihen, että kerrataan voittaja ja siteerataan lautakunnan perusteluita. Se on tylsää, eikä vaadi toimittajalta mitään.

Guardianin jutusta vielä: Huolestuttavilta kuulostavat Armitagen määritelmät hyvälle runoudelle, jonka tärkein piirre vaikuttaa olevan se, että se pitää yllä hyvää suhdetta suureen yleisöön ja _tavalliseen_ lukijaan:

"Within the Next Generation are poets who don't scoff at the common reader, who don't ignore or patronise the public, and who are able to practise their art without dumbing down or squandering poetry's aptitude for tackling complex subjects in challenging ways. In reading the work of Paul Farley, Gwyneth Lewis, Maurice Riordan or Jane Draycott, I'm conscious of poets who are full of intellectual integrity but don't want to see their art form reduced to a private language spoken only by ... well, poets. Some of the poets here have learned their trade and often earn their living within the creative writing departments of academic institutions, but their ambitions and their audience extend beyond those sites. They want to be in the thick of it. They want contact with the wider world, the world they observe and so brilliantly describe, and I applaud them for it."

Kaukana ollaan avantgardesta.

Kakskööt Enklannin Parasta Runoilijaa löytyvät täältä.