"Vanhukset voi vanheta tosi viisaiksi"

Kalevassa Eeva Kauppisen hyvä, informatiivinen haastattelu & juttu Timosta & hänen kirjastaan Kastelimme heitä runsaasti kahvilla. Iloinen!

Kokeellinen esimerkki hyvästä

Haluan vinkata Jouni Kempin tekemään oivalliseen äänirunoon tai äänikuvarunoon, joka on tehty proseduurin avulla eli aakkostamista apuna käyttäen. Pohjatekstinä on viime päivien suosituin viittauskohde eli "Uuden runouden äänenmurros" -kritiikki HS:ssä.

Sattumaan kannattaa luottaa, kun se kerran saa aikaan näin hienon teoksen! Runo tuntuu äänikuvalta äänenmurroksesta, jonka luen yhdeksi runon teemaksi. Se, että runo päättyy kyseiseen sanaan, vahvistaa tätä tulkintaa. Iloitsen myös merkityksen kiteytymistä ja merkityksen kiteytymisen prosessista, joka runossa tuntuu olevan "käynnissä". Runo kannattaa lukea kunnolla, alusta eli ylhäältä alas, älkää siis vain tyytykö nettisilmäilyyn!

Miksi Timo Harjun kirjaa ei luettu?

Jukka Petäjä arvosteli eilisessä Hesarissa viisi esikoisrunokokoelmaa: kaksi poEsian kirjaa ja kolme ntamon. Arvostelu on herättänyt keskustelutulia Facebookissa, blogeissa (myös) ja HS:n keskustelupalstalla. Tulet ovat roihunneet kiivaina, mistä voi iloita. Iloita voi myös siitä, että keskustelua on käyty omilla nimillä ja perustelluilla argumenteilla. Netissähän näin ei aina ole.

Pauliina Haasjoen ensimmäinen kommentti arvosteluun HS:n keskustelupalstalla nostaa esiin tärkeimmät kriittiset kohdat. Käykää lukemassa ainakin se.

Monet kommentoijat ovat jo tuoneet olennaisimmat kohdat esiin, mutta haluan omalta osaltani vielä vahvistaa sitä, minkä Pauliina jo huomasi. Miksi arvostelussa ei esitellä ja käsitellä Timo Harjun kirjaa lähestulkoon lainkaan? Timon kirja Kastelimme heitä runsaasti kahvilla tuntuu jäävän pahiten paitsioon tässä niputusarviossa, jossa tietenkin jokainen kirja kärsii joutuessaan luovuttamaan pienestä palstatilasta muille teoksille.

Timon kirjan niputtaminen uuteen, kokeelliseen ja marginaaliseen runouteen tuntuu myös oudolta. Olen lukenut kirjan jo käsikirjoitusvaiheessa, lukenut Timon runoja ja valinnut hänet Marko Niemen kanssa Nuoren Voiman Runous-numeron debytantiksi (NV 2/09, kts. myös spesiaalinettisivut), kirjan ilmestyttyä ostanut kirjan ja lukenut sen, ja oma käsitykseni on se, että Timon runous olisi nimenomaan suunnattu suurelle yleisölle, jos he vain löytäisivät sen tällaisten petäjäisten kritiikkien takaa!!!!!!!!!!!!! Sen runopuhe ei ole itsetarkoituksellisen kikkailevaa, se ei käänny itseensä ja harjoita masturbaattista monologia jne. jne.. Kirjan marginaalisuus on sen teemassa: vanhustenhuollossa, vanhuksissa jotka kuin ihmeelliset eksoottiset kukat kukkivat ja lakastuvat LAITOKSISSA. Ja millä tavalla. Miten heitä voi auttaa. Miten heistä voi kirjoittaa. Miten heille voi kirjoittaa. Miten hoitohenkilökunnalle voi kirjoittaa. Kirjan näkökulma on siviilipalvelusmiehen, joka on ollut vanhustenkodissa töissä. Teos on pitkään mietitty ja viimeistelty kokonaisuus, jossa jokainen osasto (!!!) on omannäköisensä, harjoittaa hieman erilaista runomuotoa. Teos on mielestäni yksi parhaimmista runokirjoista, joita olen viime vuosina lukenut. Pidän siitä siksi, että se täysin luonnollisella tavalla valtaa runoudelle jotain uutta, osoittaa miten helposti yhteiskunnallinen OSANottaminen on runon keinoin mahdollista. Tämä helppous ja luontevuus ovat mielestäni osoitus Timo Harjun lahjakkuudesta runon kirjoittajana, näkijänä, todistajana, osallisena, osaaottavana.

Siksi tämän kirjan ohittaminen, niputtaminen yhteensopimattomien kirjojen kanssa samaan sylkykuppiin ja ivallinen lyttääminen on erityisen väärin. Mielestäni Timon kirja on hyvä esimerkki siitä, miten runous on on tullut alas norsunluutornistaan ja haluaa kertoa siitä, missä olemme, elämme.

Että runoudessa on mahdollista kuulla sellaisia ääniä, joiden on muuten vaikea päästä kuuluviin. Tai tulla näkyviin: toinen esimerkki näkyväksi, nähdyksi tekemisestä on Tytti Heikkisen Varjot astronauteista kokoelman Läski XL -sarja. Niissä saa äänen sellainen tyttö/nainen, että oksat pois: tekee mieli itkeä, nauraa ja .... entiedämitä. Jollekin voimattomalle myös noissa runoissa annetaan tila tulla esiin.

Niin kovin harmillista on, jos Timon kirja, tai Tytin, jäävät ennakkoluulojen taakse, lukemattomiin. Vain siksi, että ne on julkaissut pieni tarvepainatuskustantamo ja ne halutaan nähdä vastenmielisinä kokeellisina teoksina.

Miten sana näistä ja muista liikuttaneista lukukokemuksista sitten kulkisi ja leviäisi?

Jos ette luota Jukka Petäjään tai Hesarin tai Aamulehden tai Ilkan tai Savon Sanomien runokritiikkeihin, niin luottakaa minuun. Luottakaa runokaveriin, kirjoitustoveriin, kirjastontätiin, nakkikioskin myyjään joka pitää tiskin alla kuumia kirjoja. Suositelkaa hyviä runokirjoja ystävillenne. Kertokaa, miltä niiden lukeminen tuntui. Suositelkaa myös huonoja / hankalia / hämmentäviä / kiukkua herättäviä runokirjoja ystävillenne, kertokaa miltä niiden lukeminen tuntui.

Jos sana hyvästä runoudesta ei enää kulje vanhoja teitä, täytyy ottaa käyttöön vielä vanhemmat tiet.

tö säynt öv pöetri

The sound of poetry / The poetry of sound. Eds. Marjorie Perloff & Craig Dworkin. Äntligen! voisin kiljaista. Introdutsioonin perusteella luuletan löytäväni tästä kirjasta monta ajatusnarua sormissa pyöriteltäväksi.

"And finally, what is the specific force of poetry? What will be missed in its absence?"

I am the walrus

Olimme Pikku-Torressa lauantaina ja tulin tuoneeksi julki omia hämmennyksiäni runouden tällä hetkellä näkyvimmän ilmiön suhteen - kiinnostus runon visuaalisuuteen, kirjoituksen materiaalisuuteen ja käsitteelliseen kirjoittamiseen. (Ilmiöön liittyvät myös uudet julkaisupaikat ja vertaislukeminen.)
Hämmennystä täytyy tarkentaa, ettei kenellekään jäisi sitä käsitystä, että haluaisin kieltää tai rajoittaa.
Ei ole nimittäin kyse siitä, etten historian valossa ja tavallisen tulkitsemisen tavan eli perheyhtäläisyyden kautta ymmärtäisi yllä mainittuja osaksi runouden monimuotoista ruumista, joka eri suunnissa menee eri suuntiin ja eri tavoin. Hämmennystä aiheuttaa se, että jokin kokemuksellinen sopukka minussa viestittää, että sitä kirjoittavaa paikkaa joka kohti noita mainittuja kurkottaa, minä en itsessäni tunnista. En siis koe olevani siellä, missä monet muut (yhteisössäni) ovat. Kirjoittajana koen olevani jossain toisaalla - mutta missä. Kun sanon, että perinteessä, tuntuu että katoan sen laajuuteen.
Hassua tässä on se, että käsitteellisyys, materiaalisuus ja visuaalisuus ovat asioita, joita Tuli&Savussa on esitelty Leevin pt-kaudelta lähtien ja minunkin aikanani. Minun siis pitäisi tietää eikä hämmentyä. Mutta se osa minusta, joka oikeasti tietää, tuntee ja kokee, ja kirjoittaa, vaikuttaa olevan hitaampi ja kömpelömpi kuin se, joka on lukenut ja oppinut. Oikeasti olen mursu. Se joka on minussa ja totta.