Häiriö maisemassa

"Olin ajatellut, miten vähän aikaa enää, ja se vedetään tukasta ylös meren syvänteestä, sitä lyödään selkään että vedet tulisivat keuhkoista, ja sitten korville ja poskille, kun se aina vain itkee eikä lopeta, ja miten se itkien kompastelee polkua vanhempien perässä, polkua jossa juuret nousevat maasta kovina ja kuluneina, kuin luut, ja miten sille sanotaan, ettei siitä ihmistä tule."

"Hänen päänsä on raskas salaisuudesta, jota kukaan ei tahdo kuulla, joka hänen on kannettava yksin, päivä päivältä se käy raskaammaksi. Hiljaisuus leviää suunnattomana hänen ympärillään, se on täynnä ääntä, sanoja, kysymyksiä vastauksiin, puhumattomuuden meteliä."

"... ja samalla mieleen nousee suru, puhdas kuin kevätsade."

Luin Raija Siekkisen Häiriö maisemassa -romaanin. Ennen kuin luin sen ajattelin, miksi on hyväksyttävämpää olla vihainen kuin surullinen, miten surullinen on kiusaamiselle altis, häpäisylle altis, inholle. Tai sitten ne ovat vain minun yhteen liittämiä tunteita, tuossa järjestyksessä tai päinvastaisessa. Inho, häpäisy, kiusaaminen, suru. Suru, inho, kiusaaminen, häpäisy. Inho, kiusaaminen, häpäisy, suru. Viimeinen tuntuisi loogisimmalta järjestykseltä. Nomuttakuitenkin. Kauneita kohtauksia Siekkisen romaanissa, jotka nousevat mieleen kutemaan.

"Silmänräpäystä myöhemmin olin pienellä kukkulalla,"

"jolla kotimme oli ollut. Talosta oli vain kivijalka jäljellä. Nokkosten ja tervakukkien viidakko oli kasvanut sen ylitse. Kukat valoivat sinipunervan hohteen koko kukkulan ylle. Se oli kuin viimeinen heijastus tulesta, joka ei enää voinut pitää puoliaan auringonvaloa vastaan. Siemenhöytyvät, jotka riippuivat kukkien kehissä tai purjehtivat hiljaa ilmassa, tarttuivat univormuuni. Oli kuin muistojen tähteet olisivat yhä leijailleet olemattoman talon vaiheilla. Kimalaiset surisivat kumeasti rehevässä lehvästössä, kun varovasti tunkeuduin eteenpäin. Nokkoset olivat levinneet suunnattomasti ja oli vaikea olla polttamatta niissä käsiään. Ennen ne olivat peittäneet vain pienen alan keittiönrapun vieressä ja reunustaneet ulkohuoneeseen ja rikkatunkiolle vievän tien toista puolta. Nyt ne olivat vallanneet tien, tunkeutuneet kuin barbaarien sotajoukko lapsuuteni puutarhaan ja peittäneet koko mäentöyrään ja kivetkin, jotka kerran olivat tuntuneet minusta korkeilta kuin Kaukasusvuoret."

- Oscar Parland, "Kesällä 1941", suomentanut Eeva-Liisa Manner, teoksessa Oi aika Viipurin, WSOY 1981. Kesällä luin tämän taiten aisteissa kuljettavan tarinan kotiinpaluusta, ajan laskoksista.

Varjossa, perillä

"He kulkivat kaupungin läpi ja menivät syrjäisen kadun varrella sijaitsevaan suureen rakennukseen. "Tänään", sanoi vanhus, "teidän täytyy vaivautua tulemaan kanssani takarakennukseen, hiljaisimpaan huoneeseeni, niin ettei kukaan pääse meitä häiritsemään." He kulkivat monien huoneiden kautta, sitten portaita pitkin käytäviin, ja Ferdinandin, joka luuli tuntevansa talon, täytyi ihmetellä huoneiden paljoutta sekä laajan rakennuksen omituista järjestystä, mutta vielä enemmän sitä, että vanhus, joka oli naimaton ja jolla ei ollut sukulaisiakaan, asui talossa yksin ainoan palvelijansa kanssa eikä ollut koskaan suostunut vuokraamaan vieraille huoneita, joita hän itse ei käyttänyt. Albert avasi viimein oven ja sanoi: "Nyt olemme perillä."

- Ludwig Tieck: "Malja" ("Der Pokal") 1811. Teoksessa Saksalaisia kertomuksia romantiikan aikakaudelta. Valikoinnin suorittanut ja jälkisanat kirjoittanut Yrjö Hirn, suomentanut J. A. Hollo. Otava 1952.

* * *
"Föreställningen att konsten och litteraturen förmår gestalta de hemliga rum, oanvändbara, misslyckade, förflutna eller drömda, som inte syns i den dominerande bilden av samtiden är utgångspunkten för detta dubbelnummer av Kritiker. [...] Tidskriftnumret var från början tänkt som en platform för arbetet kring årets tema, "Skuggvärldar". Begreppet visade sig trots allt vara komplicerat. Det handlar bland annat om perspektivet: den förmodat genomlysta värld vi enligt projektbeskrivningen lever i kastar en djup skugga, som inte bara angår de liv vi själva kan tänka oss utan liv som verkligen finns. Så länge ljuskällan - den som möjliggör både den platta, transparenta världen och skuggorna - är avhängig vår världsbild finns det områden som befinner sig i kompakt mörker: liv under helt andra omständigheter än våra - [...]."

- Daniela Floman: "Skuggvärldar" (Redaktionellt). Kritiker 15/16, maj 2010.