Valkoisuudesta

Tänään ei ole hyvä päivä, Pohjanmaalla sataa lunta ja valkoinen kissamme Pekka on jäänyt auton alle. Pyörittelen mielessäni kuvia Yle Teemalla tässä syksyllä esitetystä kummallisesta dokumentista, jossa esiteltiin erilaisia kammottavia perinteitä ja tapoja ympäri maailman. Erityisen mieleenpainuva oli pätkä kouristelevista ja silmät pullollaan huutavista villisioista jonkin heimon juhlissa; niitä tapettiin kasapäin hakkaamalla otsaan isoilla kepeillä. Toinen kuva, jonka parissa pakotin itseni viipymään oli lyhyt kertomus jonkun atollin rantaan munimaan saapuvasta kilpikonnasta, joka ydinkokeiden seurauksena - satojen muitten tapaan - oli menettänyt suuntavaistonsa ja suunnisti munimisen jälkeen meren sijasta sisämaahan, jossa sitten ennen kuolemaansa vielä kiivaasti heilutteli räpylöitään, vähän niin kuin olisi uinut käsipohjaa tai kuivaharjoitellut. No, näistä kamaluuksista ei ole paljon kenelläkään iloa, kuvittelen että ne silti helpottaisivat minun oloani peittämällä joitain muita mielikuvia. Ei ole mieltä yrittää kertoa jostain sellaisesta, jonka merkitykset ovat olemassa ainoastaan meille. Ehkä silti sallitte, että olen surullinen, vaikka vain siksi, että lemmikkieläin on kuollut.