Pidän pientä taukoa. Hyvää Tulevaa Uusinta Vuotta!

Muistiin:
Caroline Bergvall in How2.

"Kathleen Fraser launched HOW(ever) in 1983 as a journal for experimental women's poetry that subscribers received in the mail. Between May, 1983 and January, 1992, two dozen print-on-paper issues of HOW(ever) were created. How2 (How2journal.com) is the continuation of that project."

Backlist toplistiksi jälleen

Dejavu på svenska. Via DN. Suomessa samaa tekee Kirja kerrallaan, mutta ei ihan samaa kuitenkaan. Aloitteentekijänä ja "julkaisupalvelun" (ei siis kustantamon) perustajana Ruotsissa on Sveriges Författarbund yhdessä muutaman kustantajahenkilön kanssa. Heidän mukaansa palvelu jatkaa siitä, mihin tavanomainen kustannustoiminta "päättyy".

Luonnosta ja oppimisesta

Linnut visertelevät taivaalla.
Linnut pirskottelevat lauluaan taivaalle.
Linnut laulullaan viipaloivat taivaan.
Linnut kuin tarjottimet kantavat lauluaan taivaan ravintolasalin läpi.
Linnut kuin tarjottimet ylistävät juhannusta,
juhannus on tumma varjo nurkassa ja seisoo eteisessä
valoisana kuin pyökkimetsä.

Realismista surrealismiin... ja runon kuvallisuudesta, siis. Olen opettanut kahta runon kirjoittamisen peruskurssia nyt marraskuussa, ja tuntuu siltä, että se on juuri sopivasti, kolmatta ei jaksaisi. On mukavaa kehittää omia perusteita, mistä näkökulmista lähtee runon kirjoittamiseen johdattamaan; itse olen tähän mennessä käyttänyt peruspoetiikkojen jaottelua rytmiin, kuvallisuuteen, puhujaan. Tykkäisin kyllä kuulla, miten muut opettajat lähtevät liikkeelle; jotenkin kuvittelisin, että ihmisillä voi olla hyvinkin erilaisia opetussuunnitelmia.

Jälkiäänenä ja kommenttina: huh, sain kirjoitettua jotain tänne blogiin. Meinaa olla niin tyhjä pää ja kuiva kynänkärki. Opettaminen ei täytä omaa kaivoa, siis. Mutta sitä kompensoi hyvin kyllä se, kun saa kuulla ja nähdä, miten runo valloittaa ja valoittaa uusia kirjoittajia. Ja täytyy sanoa, että aloittelevilta kirjoittajilta, jotka kokeilevat runon kirjoittamista, saa kuulla niin omaperäisiä säkeitä, kielikuvia, ajatuksia, että sitä rupeaa toivomaan, että itsekin voisi olla aloittelija jälleen, että voisi jättää tietämisen ja olla kuin ei ymmärtäisi runoudesta yhtään mitään. Mikä toisaalta on tottakin, tuo ettei ymmärrä. Tai ainakin siivu siitä pysyy mukana. Mutta jotenkin se tulee vaikeammaksi. Voiko olla, että kirjoittamisesta tulee vaikeampaa, mitä enemmän kirjoittaa...?

Kohti runoutta harrastuksena?

"We are moving away from poetry as a literature - let alone as a canon - toward poetry as a practice, not so terribly different from mindfulness meditation (or maybe mindfulness meditation turned inside out, towards words rather than away from them). "

Ron Silliman kirjoitti viime elokuussa runonkirjoittamisen opiskelun suosiosta ja siitä, mitä se tulevaisuudessa Amerikassa voisi tarkoittaa, mitä siitä voisi johtua. Kun yhä useampi opiskelee luovaa kirjoittamista yliopistossa ja kun kirjan julkaiseminen on yhä helpompaa, Silliman näkee että yksi mahdollinen runouden muutos on se, että runon kirjoittaminen ja "runoilijuus" muuttuu enemmän kaikille mahdolliseksi harrastukseksi sen sijaan, että runoilijuus olisi muutaman harvan, eliitin jäsenen etuoikeus. Tämä näin mutkia oikoen ja sivuuttaen sen, että teksti lähtee liikkeelle lakimiehestä, joka tekee bisnestä kirjoittamista opiskelemaan haluavien parissa.

Sillimanin kirjoitus ei ole suoraan verrannollinen Suomen tilanteeseen, mutta sen maalaamaa tulevaisuuden runokentän horisonttia jää pohtimaan. Oikeastaan tuo horisonttihan on jo täällä. Tai molemmat horisontit. Mainitsin Sillimanin tekstin viime viikolla Kirjassa käydyssä keskustelussa, mutta en muistanut tarkempaa sisältöä, siksi linkitys tänään.

archive of the now

"Vanhukset voi vanheta tosi viisaiksi"

Kalevassa Eeva Kauppisen hyvä, informatiivinen haastattelu & juttu Timosta & hänen kirjastaan Kastelimme heitä runsaasti kahvilla. Iloinen!

Kokeellinen esimerkki hyvästä

Haluan vinkata Jouni Kempin tekemään oivalliseen äänirunoon tai äänikuvarunoon, joka on tehty proseduurin avulla eli aakkostamista apuna käyttäen. Pohjatekstinä on viime päivien suosituin viittauskohde eli "Uuden runouden äänenmurros" -kritiikki HS:ssä.

Sattumaan kannattaa luottaa, kun se kerran saa aikaan näin hienon teoksen! Runo tuntuu äänikuvalta äänenmurroksesta, jonka luen yhdeksi runon teemaksi. Se, että runo päättyy kyseiseen sanaan, vahvistaa tätä tulkintaa. Iloitsen myös merkityksen kiteytymistä ja merkityksen kiteytymisen prosessista, joka runossa tuntuu olevan "käynnissä". Runo kannattaa lukea kunnolla, alusta eli ylhäältä alas, älkää siis vain tyytykö nettisilmäilyyn!

Miksi Timo Harjun kirjaa ei luettu?

Jukka Petäjä arvosteli eilisessä Hesarissa viisi esikoisrunokokoelmaa: kaksi poEsian kirjaa ja kolme ntamon. Arvostelu on herättänyt keskustelutulia Facebookissa, blogeissa (myös) ja HS:n keskustelupalstalla. Tulet ovat roihunneet kiivaina, mistä voi iloita. Iloita voi myös siitä, että keskustelua on käyty omilla nimillä ja perustelluilla argumenteilla. Netissähän näin ei aina ole.

Pauliina Haasjoen ensimmäinen kommentti arvosteluun HS:n keskustelupalstalla nostaa esiin tärkeimmät kriittiset kohdat. Käykää lukemassa ainakin se.

Monet kommentoijat ovat jo tuoneet olennaisimmat kohdat esiin, mutta haluan omalta osaltani vielä vahvistaa sitä, minkä Pauliina jo huomasi. Miksi arvostelussa ei esitellä ja käsitellä Timo Harjun kirjaa lähestulkoon lainkaan? Timon kirja Kastelimme heitä runsaasti kahvilla tuntuu jäävän pahiten paitsioon tässä niputusarviossa, jossa tietenkin jokainen kirja kärsii joutuessaan luovuttamaan pienestä palstatilasta muille teoksille.

Timon kirjan niputtaminen uuteen, kokeelliseen ja marginaaliseen runouteen tuntuu myös oudolta. Olen lukenut kirjan jo käsikirjoitusvaiheessa, lukenut Timon runoja ja valinnut hänet Marko Niemen kanssa Nuoren Voiman Runous-numeron debytantiksi (NV 2/09, kts. myös spesiaalinettisivut), kirjan ilmestyttyä ostanut kirjan ja lukenut sen, ja oma käsitykseni on se, että Timon runous olisi nimenomaan suunnattu suurelle yleisölle, jos he vain löytäisivät sen tällaisten petäjäisten kritiikkien takaa!!!!!!!!!!!!! Sen runopuhe ei ole itsetarkoituksellisen kikkailevaa, se ei käänny itseensä ja harjoita masturbaattista monologia jne. jne.. Kirjan marginaalisuus on sen teemassa: vanhustenhuollossa, vanhuksissa jotka kuin ihmeelliset eksoottiset kukat kukkivat ja lakastuvat LAITOKSISSA. Ja millä tavalla. Miten heitä voi auttaa. Miten heistä voi kirjoittaa. Miten heille voi kirjoittaa. Miten hoitohenkilökunnalle voi kirjoittaa. Kirjan näkökulma on siviilipalvelusmiehen, joka on ollut vanhustenkodissa töissä. Teos on pitkään mietitty ja viimeistelty kokonaisuus, jossa jokainen osasto (!!!) on omannäköisensä, harjoittaa hieman erilaista runomuotoa. Teos on mielestäni yksi parhaimmista runokirjoista, joita olen viime vuosina lukenut. Pidän siitä siksi, että se täysin luonnollisella tavalla valtaa runoudelle jotain uutta, osoittaa miten helposti yhteiskunnallinen OSANottaminen on runon keinoin mahdollista. Tämä helppous ja luontevuus ovat mielestäni osoitus Timo Harjun lahjakkuudesta runon kirjoittajana, näkijänä, todistajana, osallisena, osaaottavana.

Siksi tämän kirjan ohittaminen, niputtaminen yhteensopimattomien kirjojen kanssa samaan sylkykuppiin ja ivallinen lyttääminen on erityisen väärin. Mielestäni Timon kirja on hyvä esimerkki siitä, miten runous on on tullut alas norsunluutornistaan ja haluaa kertoa siitä, missä olemme, elämme.

Että runoudessa on mahdollista kuulla sellaisia ääniä, joiden on muuten vaikea päästä kuuluviin. Tai tulla näkyviin: toinen esimerkki näkyväksi, nähdyksi tekemisestä on Tytti Heikkisen Varjot astronauteista kokoelman Läski XL -sarja. Niissä saa äänen sellainen tyttö/nainen, että oksat pois: tekee mieli itkeä, nauraa ja .... entiedämitä. Jollekin voimattomalle myös noissa runoissa annetaan tila tulla esiin.

Niin kovin harmillista on, jos Timon kirja, tai Tytin, jäävät ennakkoluulojen taakse, lukemattomiin. Vain siksi, että ne on julkaissut pieni tarvepainatuskustantamo ja ne halutaan nähdä vastenmielisinä kokeellisina teoksina.

Miten sana näistä ja muista liikuttaneista lukukokemuksista sitten kulkisi ja leviäisi?

Jos ette luota Jukka Petäjään tai Hesarin tai Aamulehden tai Ilkan tai Savon Sanomien runokritiikkeihin, niin luottakaa minuun. Luottakaa runokaveriin, kirjoitustoveriin, kirjastontätiin, nakkikioskin myyjään joka pitää tiskin alla kuumia kirjoja. Suositelkaa hyviä runokirjoja ystävillenne. Kertokaa, miltä niiden lukeminen tuntui. Suositelkaa myös huonoja / hankalia / hämmentäviä / kiukkua herättäviä runokirjoja ystävillenne, kertokaa miltä niiden lukeminen tuntui.

Jos sana hyvästä runoudesta ei enää kulje vanhoja teitä, täytyy ottaa käyttöön vielä vanhemmat tiet.

tö säynt öv pöetri

The sound of poetry / The poetry of sound. Eds. Marjorie Perloff & Craig Dworkin. Äntligen! voisin kiljaista. Introdutsioonin perusteella luuletan löytäväni tästä kirjasta monta ajatusnarua sormissa pyöriteltäväksi.

"And finally, what is the specific force of poetry? What will be missed in its absence?"

I am the walrus

Olimme Pikku-Torressa lauantaina ja tulin tuoneeksi julki omia hämmennyksiäni runouden tällä hetkellä näkyvimmän ilmiön suhteen - kiinnostus runon visuaalisuuteen, kirjoituksen materiaalisuuteen ja käsitteelliseen kirjoittamiseen. (Ilmiöön liittyvät myös uudet julkaisupaikat ja vertaislukeminen.)
Hämmennystä täytyy tarkentaa, ettei kenellekään jäisi sitä käsitystä, että haluaisin kieltää tai rajoittaa.
Ei ole nimittäin kyse siitä, etten historian valossa ja tavallisen tulkitsemisen tavan eli perheyhtäläisyyden kautta ymmärtäisi yllä mainittuja osaksi runouden monimuotoista ruumista, joka eri suunnissa menee eri suuntiin ja eri tavoin. Hämmennystä aiheuttaa se, että jokin kokemuksellinen sopukka minussa viestittää, että sitä kirjoittavaa paikkaa joka kohti noita mainittuja kurkottaa, minä en itsessäni tunnista. En siis koe olevani siellä, missä monet muut (yhteisössäni) ovat. Kirjoittajana koen olevani jossain toisaalla - mutta missä. Kun sanon, että perinteessä, tuntuu että katoan sen laajuuteen.
Hassua tässä on se, että käsitteellisyys, materiaalisuus ja visuaalisuus ovat asioita, joita Tuli&Savussa on esitelty Leevin pt-kaudelta lähtien ja minunkin aikanani. Minun siis pitäisi tietää eikä hämmentyä. Mutta se osa minusta, joka oikeasti tietää, tuntee ja kokee, ja kirjoittaa, vaikuttaa olevan hitaampi ja kömpelömpi kuin se, joka on lukenut ja oppinut. Oikeasti olen mursu. Se joka on minussa ja totta.

Jotain mätää Ruotsinmaalla (?)

Tein opetuskäyttöön raakakäännökset Dagens Nyheterissä käydystä manifesti-debatista, ja ajattelin julkaista ne myös täällä. Tuolta sivuilta voi käydä lueskelemassa lisää keskusteluaaltoja, vaikkapa lukijoiden manifestin, jonka tyylissä oli minusta jotain luotaantyöntävää ("Vi Läsare" toistui siinä niin usein että alkoi repiä mieltä tms.), joten en sitä jaksanut (enää) kääntää. Vaan hops, huomasin vasta että ensimmäisen manifestin kirjoittajat ovat julkaisseet toisen osan; siihen kantsinee tutustua.

Julkaistu DN:ssä 22. elokuuta 2009
Uuden kirjallisen vuosikymmenen manifesti
av Susanne Axmacher, Jesper Högström, Sven Olov Karlsson, Jens Liljestrand, Anne Swärd, Jerker Virdborg och Pauline Wolff

Lähestymme uutta vuosikymmentä: 2010-lukua. Viime vuosikymmenen aikana nuori ruotsalainen proosailmasto on muuttunut kolmella tavalla:
- Rikos- ja chick-lit -kirjallisuus ovat vallanneet realistisen kerronnan perinteen.
- Fiktiivisen ja omaelämäkerrallisen proosan raja on pyyhkiytynyt pois.
- Sekä kirjailijat että kriitikot ovat lähestulkoon hylänneet varsinaisen (”puhtaaksiviljellyn”), taiteellisia vaatimuksia esittävän kerronnan.

Kuitenkin taiteellisesti kiinnostavimpana on toistuvasti nostettu esiin sellaista nuorta proosaa, jonka piirteet ovat aina samat: selkeä pyrkimys tutkia melkein yksinomaan muotoa ja/tai kieltä. Näitä tekstejä on harvoin tarkasteltu kriittisin silmin, ja kun kirjalliset instituutiot ovat toistuvasti palkinneet näitä kirjoja - tämä yhdistettynä lajityyppikirjallisuuksien valtavaan menestykseen - on nuori ruotsalainen proosa ajettu yhä syvemmälle periferiaan. Huolestuttavan monet lukijat ovat tänä päivänä kääntäneet selkänsä nuorelle ruotsalaiselle proosalle, mutta tästä huolimatta on kirjallisuuden sisäinen ilmasto yhä varovaisempaa, eristäytyneempää ja konservatiivisempaa.

Haluamme katkaista tämän kierteen.

1. Haluamme vallata kerronnan takaisin lajityyppikirjallisuudelta. Kerrontaa ei saa käyttää hyväksi kliseiden tai jo vakiintuneiden todellisuuskäsitysten vahvistamisessa, vaan päinvastoin kerronnan tulee haastaa lukija ja olla vaativaa.
Lupaamme, ettemme koskaan kirjoita kirjoja nuorista, pääkaupunkimiljöössä shoppaavista naisista, joiden elämän täyttävät rakkauskiemurat ja merkkituotteet. Lupaamme myös, ettemme koskaan - emme edes pseudonyymin takaa - kirjoita romaaneja komisarioista tai toimittajista, jotka ratkaisevat murha-aaltoja Öölannissa tai Gotlannissa tai Skoonessa, Bohusin läänissä, Närkesissä, Länsigötanmaalla, Itägötanmaalla, Upplandissa, Sörmlandissa tai jossain muussa ruotsalaisessa maisemassa.

2. Haluamme kirjoittaa romaaneja, jotka ilman taiteellisia myönnytyksiä saavuttavat suurimman mahdollisen lukijakunnan ja kommunikoivat, liikuttavat, häiritsevät, viihdyttävät ja tempaavat mukaansa. Haluamme kirjoittaa proosaa, joka saa vaikutteensa epiikasta - ei lyriikasta. Haluamme jatkaa siinä ruotsalaisessa romaaniperinteessä, jossa ovat vaikuttaneet sellaiset kirjailijat kuin Selma Lagerlöf, Hjalmar Söderberg, Moa Martinson, Pär Lagerkvist, Vilhelm Moberg, Eyvind Johdson, Kari Boye, Stig Dagerman, Sara Lidman, Sven Delblanc, Elsie Johansson, Kerstin Ekman, Lars Gustafsson ja Inger Alfvén.

3. Kaunokirjallisuuden ei tule omavaltaisesti käyttää hyväkseen puolustuskyvyttömien ihmisten elämäntarinoita. Lupaamme jättää Elis Schröderheimin, Hinke Bergegrenin, kuningatar Hedvig Eleonoran, Erik Gustaf Geijerin, Maria Christina Kiellströmin ja kaikki muut kuolleet rauhaan.

4. Haluamme, että tyyli ja muoto ovat kerronnalle, miljöökuvaukselle ja henkilöiden hahmottumiselle alisteisia - eikä päinvastoin. Kirjailija, jota etupäässä kiinnostaa vain muoto, aliarvioi pahasti lukijansa. Kirjailija, jota etupäässä kiinnostaa vain kieli, yliarvioi yhtä pahasti itsensä. Lupaamme, ettemme koskaan paketoi lajittelemattomia tekstejämme pahvilaatikkoon tai kirjoita romaania, joka koostuu yhdestä sadan sivun mittaisesta virkkeestä.

5. Kaunokirjallisuus on täysin toinen ilmaisumuoto kuin omaelämäkerta. Lupaamme, ettemme koskaan julkaise omia tai jonkun toisen päiväkirjoja.

6. Ruotsalaista romaania ei pidä sekoittaa lavakomiikkaan. Hyvin kertomisen taito on taiteellisesti merkittävästi suurempi haaste verrattuna vitsien kirjoittamiseen. Sitoudumme täten koskaan rasittamasta tekstejämme yhdelläkään nokkelalla ja sharmikkaalla sanaleikillä.

7. Kaunokirjallisuus on täysin toinen ilmaisumuoto kuin journalismi. Lupaamme, ettemme koskaan liitä huonosti naamioituun debattikirjaan alaotsikkoa ”Romaani”.

8. Ruotsalaisen romaanin ei pidä laskelmointitarkoituksessa omistautua sytyttämään sensaatioita tai hyökkäämään todellisten, nimettyjen ihmisten kimppuun. Lupaamme, ettemme koskaan kirjoita romaania diplomaatti Jan Eliassonista tai Expressenin tai Sydsvenskanin kulttuuritoimitusten työntekijöistä.

9. Haluamme palauttaa ruotsalaisen kertomisperinteen maineen vahvana ja elävänä taidesuuntauksena ja haluamme muuttaa avoimesti kommunikatiivisen romaanikerronnan itsestäänselväksi viittauspisteeksi niin kirjallisissa kuin koko yhteiskuntaakin koskevissa keskusteluissa. Lupaamme, ettemme koskaan sulkeudu instituutioihin, lehtien toimituksiin, kirjailijakouluihin tai akatemioihin ja mutise sieltä käsin katkerasti, miksi uudet rikoskirjailijat saavat jatkuvalla syötöllä komistaa Ruotsalaisen Kirjakaupan syyskatalogin kantta.

10. Kaunokirjallisen proosan rajoittamattomat mahdollisuudet tekevät siitä ainutlaatuisen taidemuodon. Me emme koskaan aio myydä sitä loppuun tai hylätä sitä, emmekä myöskään eksyä siihen. Haluamme kirjoittaa romaaneja, joita luetaan. Haluamme tehdä 2010-luvusta kerronnan vuosikymmenen.

***

Keskustelupalstalta poimittua:

Snabböversättning / Pikakäännös
1. Dekkarit ja chic-lit on pahinta mitä me tiedetään.
2. Ruotsalaisen proosan pitää noudattaa traditiota ja se pitää pitää puhtaana kansainvälisistä vaikutteista.
3. Jos kysyy luvan niin silloin saa kirjoittaa.
4. Me tykätään klassisista saagoista. Runous jne. on persiistä koska lukijan pitää vaivautua (lue: Bruno K Öijer on persiistä).
5. Pelkkää fiktiota, ei ikänä faktiota.
6. Me ollaan tylsiä.
7. Politiikka ei kuulu ihmisen arkipäivään.
8. Me ei koskaan tulla kirjoittamaan uutta ”Punaista huonetta”.
9. ”plääh”. ”Ei me mitään populisteja olla” ja ”pläähpääh.”
10. Fiktio on hyvää, me halutaan lisää sitä.
Av kajen, 00:58, 26 augusti 2009.

***
　
Julkaistu DN:ssä 26. elokuuta 2009
Kielletyn kirjallisuuden manifesti
av Torbjörn Elensky, Fabian Kastner, Sofia Stenström, Agneta Kling­spor, Mats Kolmisoppi, Hassan Loo Sattarvandi, Stefan Hammarén, Martin Tistedt, Athena Farrokhzad, Aase Berg, Åsa Maria Kraft, Pär Thörn, Oline Stig, Peter Fröberg Idling, Monika Fagerholm, Mats Söderlund, Elisabeth Hjorth, Cecilia Davidsson, Anna-Karin Palm, Sara Gordan, Gunnar Ardelius, Anneli Jordahl, Susanna Alakoski, Stefan Lindberg, Jörgen Lind, Hanna Nordenhök, Tom Malmquist, Joar Tiberg, Anna-Karin Selberg, Anna Hultenheim, Vendela Fredricsson.

Kaunokirjallisuus on aina vähän suurempaa kuin mitä yksittäisten teosten perusteella voi kuvitella. Kerronta kantaa mukanaan niin rajattomasti monenmoisia mahdollisuuksia ettei yksi historia riitä niitä kertomaan. Puhtaaksiviljeleminen ei anna muuta satoa kuin ravinneköyhän viljelijän.

Me haluamme ristipölyttää, varttaa, lainata, varastaa, antaa, pakottaa itsemme ja jakaa toisten kanssa omat salaisuutemme. Haluamme matkustaa, tulla kotiin, kokeilla, turmeltua, kommentoida, reflektoida itseämme, maailmaa ja kirjoittamisemme paikkaa tässä kaikessa ja tehdä sen innostuneella ja elävällä nykyproosalla, joka näkee paljon kauemmas kuin vain omaan napaansa. Haluamme tehdä työtä kollegoidemme kanssa parantaaksemme olosuhteita sen sijaan että osoittelisimme sormella toistemme valintoja ja teoksia. Myös reviirimerkkaukset kuuluvat meidän mielestämme kirjallisuuden hillitsemättömään liikkeeseen.

Taitamattomuuden tai kateellisuuden ei pidä rajoittaa kertomista. Useamman pitää saada tehdä enemmän. Kaikille on tilaa. Emme ole sylikoiria, puremme kättä joka meitä ruokkii, jos se on tarpeellista. Emme halua sopeutua johonkin tiettyyn traditioon, emme edes halua mukautua lukijan tarpeisiin, luotamme lukijaan sitä enemmän. Lupaamme kirjoittaa dekkareita salanimellä, kertoa nuorista ihmisistä ja heidän shoppailuahdistuksestaan ja rakkaussuhteistaan. Lupaamme kirjoittaa myrtseistä komisarioista kaikenlaisissa sumun peittämissä maisemissa.
Tulemme kirjoittamaan täysin tietoisina siitä, että myös tyyli ja muoto ovat osa sanomaa.

Lupaamme olla selittämättä omia työtapojamme niin että tyhmäkin ymmärtää, päinvastoin lupaamme kunnioittaa lukijoiden älykkyyttä. Lupaamme käyttää sekä omaa että muiden kokemusta, kertoa tarinoita elävästä elämästä, oikeista ihmisistä tai historiallisista hahmoista, jos meitä niin huvittaa. Voi olla, että pakkaamme tekstimme sikin sokin hattu-, kenkä- ja muuttolaatikoihin ja kirjoitamme 10 000 sivun pituisia virkkeitä tai jos niikseen tulee, trilogian joka koostuu yhdestä ainoasta sanasta (joka jää kätketyksi).

Kaunokirjallisuus on täysin toinen ilmaisumuoto kuin pastori Janssonin postilla, mutta jos tuosta postillasta sattuisi olemaan jossakin kirjoittamisessamme hyötyä, emme me pidättäydy sen käyttämisestä. Ruotsalaisella romaanilla on ruskeat silmät ja musta tukka, se on kaljupäinen, vihreäsilmäinen, sokea ja vinonenäinen. Sillä on runokokoelma rintataskussa, passi takaplakkarissa ja jalassa korkeat korot. Sen voi sekoittaa saarnaan, lavakomiikkaan, puhelinluetteloon, käsiohjelmaan, käyttöohjeeseen tai tietokoneohjelmaan. Se rakastaa vaikeaselkoisuutta joka menee ovien läpi, löytää oikotiet ja käyttää kuulusteluissa lunttilappua, ja jos on tarpeellista se kaveeraa journalismin kanssa, niin kuin se on tehnyt sitten Almqvistin päivien. Ruotsalainen romaani piru vie saa polttaa tupakkia ja hyökätä kenen tahansa kimppuun sen ikinä tekee mieli. Ruotsalainen romaani on välillä täysin vintti pimeänä, kun siltä tuntuu ja huvittaa. Se hyökkää takaapäin sekä eläviä, kuolleita että nimettyjä ihmisiä vastaan.

Kaunokirjallisen proosan rajoittamattomat mahdollisuudet tekevät siitä yhden taidemuodon muiden joukossa, ja se voi parhaiten vuoroviljelyn, avoimuuden, konfliktien, kohtaamisten ja maailmanympäryspurjehdusten ansiosta, jolloin se voi lunastaa mahdollisuutensa kaikista tärkeimpänä viittauspisteenä kaikille mahdollisille keskusteluille. Haluamme kirjoittaa kirjoja, joita luetaan ja hypistellään ja jotka kuluvat vihaisten veronmaksajien käsissä, joita lainataan ja levitetään niin paljon kuin mahdollista, joita siteerataan, imitoidaan ja käännetään. Haluamme tehdä koko 2000-luvusta rajattomasti kasvavan kaunokirjallisuuden vuosituhannen.

"I must keep it outside myself and simultaniously make it unfamiliar."

Close-reading of non-existing texts is a political act, by Jörgen Gassilewski

Almost-sleepless in Saari

I have begun my two month artist-in-residence -stay at the Saari Manor in Mietoinen on Tuesday 1st of September. Hopefully by the end of this time I will have gotten some good writing done. So far very good. Except sleeping... not so good. Maybe it will change, hopefully, keeping fingers crossed.

Kiitos konffan osallistujille

Kiitos eilisen Poetiikkakonferenssin osallistujille. Olihan meillä hieman vastoinkäymisiä, viime hetken sairastumisia ja jalan telomisia, mutta selvittiin. Kiitos runoilijoille, jotka paikkasivat poissaolevia. Aamupäivällä päästiin keskusteluvauhtiin, ja iltapäivän päätti kolmen muskettisoturin kolmipäinen puheenvuoro "mitä runouden pitäisi tehdä". Nuorten miesten loppuheitot olivat oikeastaan juuri sellaista provokaatiota, mitä olisi voinut kuulla enemmänkin. Ehkä jokin varovaisuus pitää meitä otteessaan... Ehkä puhun vain omasta puolestani. Mutta jokin kynnys tuntuu olevan runoudesta ja politiikasta puhuttaessa; tai omassa ajattelussani; haluaisin oivaltaa jotain, mikä vielä ei ole tapahtunut. Näkökulmien kehittämistä ja keskustelua aihe/e/ista pitää siis jatkaa. Mielestäni konferenssissa esitetyt runot ja videorunot kannustavat siihen.

Näitä vilkuilin tänään.

http://ululate.blogspot.com/2009/08/disjunction-is-not-dead.html

http://exoskeleton-johannes.blogspot.com/2009/08/american-hybrid-review.html

Kuntarunosuomi, eikun suoni

Uusin runoni "Esipuhet" on ilmestynyt Kaks.fi, Kunnallisalan Kehittämissäätiön nettilehden sivuilla heinäkuun puolessa välissä. Olen osallinen Kuntarunosuoni-projektissa, jossa - kuinka monta meitä nyt onkaan - runoilijaa kirjoittaa runoja "omasta" kunnastaan; sivustolla julkaistaan uusi runo joka maanantai. Seuraavan kerran kirjoitan Ilmajoesta syyskuun alussa. Tehtävänanto on minulle mieluinen, koska se on tosi vaikea. Suhde kotikuntaan ja Etelä-Pohjanmaahan on monin tuntein kyllästetty, mutta se, että olen asunut Helsingissä vuodesta 1994, tuo kirjoittamiseen mukaan pakollisen tietoisuuden siitä, että pitää punnita ajatuksiaan ja tuntemuksiaan erityisen tarkkaan; miten toisaalla oleminen vaikuttaa siihen, miten koen, näen, ajattelen. Ensimmäinen ajatukseni nimittäin oli, että kirjoittaminen on mahdotonta, pitäisi olla siellä, siinä, mistä kirjoittaa. Sitten muistin emigranttikirjailijat. Joten ehkä se ei olekaan mahdotonta. Mutta jollain tavalla koen itseni silti huijariksi; mennä puhumaan jonkin sellaisen puolesta, jonka puolella ei edes ole, koska ei ole eikä voi olla siellä läsnä. Tähän kietoutuvat tuntemukset siitä, että ei ole "oikeasti" tai "tarpeeksi" pohjalainen... Mistä lienee tullut pohjalaisille niin suuri tarve määritellä omaa pohjalaisuuttaan, korostaa sitä, niitä yhteisesti tunnustettuja piirteitä, sitoutua niihin, testata itseään niitä vasten, että menikö nyt oikein, ja kuinka mukavaa meillä onkaan kun ollaan samalla tavalla samanlaisia koko porukka, ja muut on meidän krannista. Tuota "Esipuhet" runoa varten luin Kytösavut -julkaisuja vuosilta 1945, 1946 ja 1947. Suosittelen lukemaan. Eteläpohjalaisuuden stereotypiat hyppivät niistä silmille; haluaisin yrittää ymmärtää tuota itsensä/itsellisyytensä/ itsekorostamisen tarvetta... koska koen sitä itsekin, mutta ulkopuolisena, vaillinaisena.

Puffi: Nihilin ohjelmaa Runokuussa

Runokuu nousee Helsingin taivaalle Taiteiden yönä, perjantaina 21.8 ja pysyy siellä viikon, torstaihin 27.8 asti. Nihil Interit on mukana järjestämässä ohjelmaa.
　
PE 21.8
Taiteiden yönä Kulttuuriareena Gloriassa (Pieni Roobertinkatu 12) on Glorian yö klo 18-01.30. Luvassa on runsaasti runoa ja muita taide-esityksiä, myös kustantajien kirjamyyntiä. PoEsian tämän syksyn runoilijoista esiintymässä ovat TYTTI HEIKKINEN ja KRISTIAN BLOMBERG. Syksyn kirjoista julkaistaan kaksi ensimmäistä, Tytti Heikkisen toinen kokoelma _Varjot astronauteista_ ja VILLE LUOMA-AHON esikoisrunokokoelma _Ruumiita_. Kirjoja on saatavilla sekä Kirja kerrallaan -kustantamon että Nihil Interitin myyntipöydästä. Seuraa syksyn kirjojen ilmestymisaikataulua ja nettijulkaisua poEsian sivuilta os. http://poesiasarja.wordpress.com/.
　
SU 23.8
Sunnuntaina 23.8 tervetuloa Helsingin Poetiikkakonferenssiin. Kiasma-teatterissa (Nykytaiteen museo Kiasma) klo 10-18 kysytään runouden ja politiikan suhdetta. Vastauksia haetaan sekä puheenvuorojen että runoesitysten avulla, keskusteluakaan unohtamatta. Oman osansa pohdintaan tuo Saaren kartanon visuaalisen runouden työpaja. Sunnuntaisen aivotyön kruunaa Korvat auki ry:n järjestämä konsertti.
Koko ohjelma löytyy konferenssin kotisivuilta os. http://poetiikkakonferenssi.wordpress.com/.
Konferenssin vetovastuu on Nihil Interitillä ja sen perustamalla Runouden yhteiskuntavastuu ja vaikutusmahdollisuudet -ajatushautomolla. Yhteistyökumppaneita ovat Runokuu, Saaren kartanon Vispo-työpaja, Kirjallisuudentutkijain seura ja Korvat auki ry.
Konferenssiin on vapaa pääsy.

TO 27.8
Torstaina kisataan Helsingin slam-mestaruudesta ravintola Bellyssä (Uudenmaankatu 16-20) alkaen klo 17.30. Tule ja ilmoittaudu paikan päällä viimeistään klo 17.00!!! Runoilija KATI NEUVOSEN juontamassa Poetry Slam -kilpailussa etsitään Helsingin edustajaa Poetry Slamin suomenmestaruuskisoihin, jotka pidetään tänä vuonna Kotkassa, Adventuren lasti -tapahtumassa lauantaina 29.8.2009.
Lisätietoja lavarunoudesta löydät Runokukko-blogista, http://www.runokukko.blogspot.com/.
　
Runoyhdistys Nihil Interit on myös Facebookissa, etsi meidät ja liity ryhmän jäseneksi. Saat ennakkotietoja yhdistyksen toiminnasta: tapahtumista, kokouksista, suunnitelmista.
Runokuun koko ohjelma osoitteessa http://www.runokuu.fi/.

aiiM

on vacation from this. vapaalla tästä. // Kesä jatkuu, kesä.

Leevin kymmenen kirjaa

Leevi on julkaissut tapansa mukaan muualla (tällä kertaa Särössä) julkaistun tekstinsä myös nettisivuillaan, kiitettävä käytäntö. Linkkaan siihen, koska se herättää halun lukea näitä teoksia, tai lukea joitain muita teoksia; ihan sama, kunhan vain alkaa unelmoida mahdollisista lukemisista. Tulee sellainen toivomisen ja muistamisen tunne.

Arvo vai arvoitus - runokritiikin käsittely jatkuu

Nihil Interitin Turun kirjamessuilla 1.-2.10 2009 järjestämän runokritiikkiseminaarin "Arvo vai arvoitus" ohjelma on julkaistu. Kuten myös haku samalla järjestettävään kahteen TYÖPAJAAN. Niihin on ilmoittautuminen käynnissä. Kts. ohjeet Tuli&Savu Netistä!

Kritiikkiseminaari ja työpajat ovat osa Nihilin kritiikin teemavuotta. Vuoden käynnisti Tuli&Savun tammikuussa ilmestynyt kritiikkinumero 4/2008. Numero & siinä julkaistut kritiikkikokeilut ovat herättäneet edelleen keskustelua mm. Maaria Pääjärven blogissa. Linkit keskusteluihin löytyvät lehden sivuilta.

"Since the early nineties, an ever increasing number of artworks have
been created on the basis of preexisting works; more and more
artists interpret, reproduce, re-exhibit, or use works made by others
or available cultural products. This art of postproduction seems to
respond to the proliferating chaos of global culture in the information
age, which is characterized by an increase in the supply of works
and the art world's annexation of forms ignored or disdained until now.
These artists who insert their own work into that of others contribute
to the eradication of the traditional distinction between production and
consumption, creation and copy, readymade and original work. The
material they manipulate is no longer primary. It is no longer a matter
of elaborating a form on the basis of a raw material but working with
objects that are already in circulation on the cultural market, which
is to say, objects already informed by other objects. Notions of originality
(being at the origin of) and even of creation (making something
from nothing) are slowly blurred in this new cultural landscape marked
by the twin figures of the DJ and the programmer, both of whom have
the task of selecting cultural objects and inserting them into new
contexts."

Nicolas Bourriaud: Postproduction (2005 [2002])

Via Martin Glaz Serup

Suom. kts. Teakin (huono suomennos, näin silmäiltynä ainakin)

ja yksi juttu vielä

Nuori Voima 2/09 ilmestyi ennen vappua ja sillä on jotain tekemistä runouden kanssa; minä ja Marko Niemi päätoimitimme sen. Nettisivut! tehtiin kans. Ne ovat hienot ja hyvät; kannattaa käydä lukemassa. Julkaisimme siellä mm. Daniela Flomanin viime Poetiikkakonferenssissa pitämän alustuksen, jonka voi katsoa pistäneen vauhtia tänä vuonna käynnistyneelle runokritiikkikeskustelulle. Viime torstaina 7.5 Runotuli-klubilla täällä Helsingissä Café Mascotissa lehteä juhlittiin - etenkin siinä julkaistuja debytantteja. Joista olemme Markon kanssa varsin iloisia & ylpeitä: Pilvi Pääkkönen, Einari Paakkanen, Timo Harju, Irina Javne ja Kristian Blomberg. Että onnee!

Pietarilaisen runoilijan Aleksandr Skidanin esseestä "Poetry in the Age of Total Communication":

"Let’s summarize. The center of creative work has shifted to the visual arts because (1) they immediately reflect, and partly coincide with, the new technogenic environment, (2) which mobilizes the cerebral and sensorimotor resources of human beings along with the earth’s natural resources and outer space. (3) The visual arts correspond to the dominant regime of temporality and synthetic perception established by the mass media. (4) They are inscribed in the culture industry and, consequently, (5) in the capitalist machine, which deterritorializes any form of identity based on linguistic competency. This competency has been replaced by (6) an expanded (re)production and consumption of audiovisual images, (7) which now form the primary zone for experiments with the collective unconscious. This unconscious is nowadays not structured like a language (per Lacan), but like an exteriorized sensorium, a screen-projected ectoplasm whose center is nowhere, but whose affects are everywhere."

Tämänkin tyypin ajatteluun haluaisi tutustua, mutta ei ole tullut vielä. Nyt luen blogista, että käännöksiä ranskasta englantiin ei edes kovin paljon ole, ja sehän tietää että tie nousee pystyyn. Nämä sanat herättivät tällä kertaa kiinnostuksen: "Another prize-winning collection was Voyageurs de la voix (Voyagers of the Voice), 1986, which, as the title suggests, relates to Meschonnic’s conviction that epic, with its close etymological connexion to voice, is present in all genuine poetry as its fundamental historicity; and which also suggests the fundamental relation of the subject in the poem to history and to society in an ongoing adventure into the unknown. Indeed his general critique of all European poetry in the last 150 years is partly what he considers to be its bias towards the lyrical, a tendency he traces to the Romantic confusion of the subject with the individual." Meschonnic Henri (1932-2009)

Mest innovativa, överraskande och kreativa

Miten vältetään kulttuurisivujen muuttuminen pelkästään houkuttelevaksi esittelysivustoksi?

"Ett tredje svar är att tidningsmakarna på nytt måste våga tro på innehållets rätt att styra formen. Det rör sig inte längre om kulturradikalismens politiska motsättningar utan om något så självklart som att också tankar bör få ta form och plats.
Det handlar om en återgång till kultursidan som dagstidningens mest innovativa, överraskande och kreativa del."

Tuva Korsströmin ajatuksia ja keskustelua herättävä kolumni HBL:ssä, sanomalehtien kulttuuriosastojen kriisistä, tehtävän hämärtymisestä. Huomenna Poikki!-taiteellisessa kirjallisuustapahtumassa Korjaamolla toivottavasti keskustelua myös tästä aiheesta, kun kulttuurilehtidebatti käynnistyy.

Klo 13 Kulttuuria kioskeihin! Onko taidelehti tarkoitettu vain harvojen herkuksi? Johtuuko taidelehtien pieni levikki niiden sisällöstä? Vai siitä, että niitä myydään niin harvoissa paikoissa? Taidelehtien kohdeyleisöstä ja irtomyynnistä keskustelevat Pasi Somari (Akateeminen kirjakauppa), Minna Tawast (Tanssi-lehti), Martti-Tapio Kuuskoski (Nuori Voima) ja Mikael Brygger (Tuli&Savu). Keskustelun juontaa Kultin toiminnanjohtaja Kitti Suoranta.

Takiaiset siilipolulla ja Hyvän kukkia

Olen kevään täällä Haminassa, Jamilahden opistolla kirjoittajalinjan vastaavana opettajana - Tommi Parkon sijaisena, joka on residenssissä.

Ensi lauantaina opiston Toveripäivillä julkistetaan opiskelijoiden teksteistä koottu antologia, toimittamani Hyvän kukkia. Kirjalle on juuri tehty omat sivut, käykää katsomassa.

Ja kirjoittajalinjan tunnelmia voi seurata opiskelijoiden pitämästä blogista Takiaiset siilipolulla.

Anna H

Parnasson sivuilta sain tiistaina lukea, että uudessa lehdessä olisi Ville Hytösen muistokirjoitus Anna Halmkronalle. Ensi reaktioni oli tietenkin hämmennys ja järkytys: mitä oli tapahtunut? Yöllä ehdin nähdä untakin Annasta, siinä kysyin Villeltä mitä oli tapahtunut ja hän vastasi, että Annan kuolema johtui yksinäisyydestä (itse asiassa viikon mittaisesta yksinäisyydestä, miksi viikko, sitäpä en tiedä). Vasta Villeltä seuraavana päivänä saamani vastaus sähköpostitiedusteluun sai epäilykseni heräämään.

Olin tutustunut Annaan paremmin, jos nyt niin voi sanoa, toissa vuonna syksyllä, kun Ville-Juhani Sutinen ehdotti uutta käsikirjoitusta poEsiaan ja tarjoutui myös kustannustoimittamaan sen. Anna oli jo tuttu nimi, hänen runojaan oli julkaistu Nokturnossa. Ville-Juhani oli tuttu ja luotettava ystävä, joten mitään en osannut epäillä; vaikka Anna oli ehkä hieman hankalasti tavoitettavissa, ja usein matkoilla. Hän oli hankkinut koulutuksensa ulkomailla, ja vaikutti kyvykkäältä nuorelta naiselta. Minulle muodostui kuva modernista nomadista, joka halusi säilyttää itsenäisyytensä suhteessa runousyhteisöön; hänen suhteensa yhteisööön instituutiona oli omalla tavallaan välinpitämätön, mutta joissain kohdin myös piikikäs. Annan persoonassa ilmenneen särmikkyyden, katkeruuden pienen häivähdyksen, tulin tulkinneeksi juuri sellaiseksi persoonallisuuden piirteeksi, jonka yhteisöön kuulumattomuus, halu kuulua ja halu pysytellä siitä ja sen mekanismeista etäällä, ihmisessä synnyttää.

Annan esikoiskokoelma, jonka kirjaksi tekemisestä vastasin, ilmestyi vuosi sitten helmikuussa. Julkaisua suunniteltiin Poikki!-tapahtumaan Tampereelle, yhdessä Tytti Heikkisen kirjan kanssa. Anna ei kuitenkaan päässyt paikalle. Carol Ann Duffy - brittiläinen hieno runoilija! - oli Yorkin yliopistolla esiintymässä tai luennoimassa tms. ja Annalla oli mahdollisuus osallistua tilaisuuteen. Hänen paluunsa Suomeen siis viivästyi, ja julkaisutilaisuuden järjestäminen jäi hamaan tulevaisuuteen.

Seuraavan kerran taisin kuulla Annasta vasta syksyllä? kun hänen uusia runojaan ilmestyi Nokturnoon - pidin niistä! Hieman myöhemmin Anna otti minuun ja Leevi Lehtoon yhteyttä, ja kyseli Poetiikka "seminaarista". Hän tarjosi esitelmää tutkimusaiheensa pohjalta. Muistan aiheesta lyyrisen minän (identiteetin?) lisäksi vain sen, että siinä oli joku "vitun" tai muu kiroilu. Pidin kiroilua hieman outona, ehkä varsinkin naiselle tuollainen piikikkyys ei ole tyypillistä. Mutta olin innokas kuulemaan, mitä Annalla olisi sanottavaa! Uskoin hänen näkökulmansa tuovan runouskeskusteluun jotain uutta, kiinnostavaa. Olin iloinen, että hän oli ottanut meihin yhteyttä.

Viimeinen yhteydenpito Annaan tapahtui noin kuukausi sitten. Tiedustelin Annalta tarkemmin hänen tutkimusaihettaan. Kerroin, että minä ja Marko Niemi toimitamme Nuoren Voiman Runous-numeroa, ja että olisin halunnut kuulla tarkemmin hänen ajatuksistaan - josko ne voisivat rimmata meidän teemakehittelyjemme kanssa. Anna lupasi palata asiaan helmikuun alussa, kun palaisi Skotlannista. Ehdin jo odottaa hänen yhteydenottoaan. Hänen mahdollinen esseekirjoituksensa oli tulevan lehden sisällysluettelohahmotelmassamme kohdassa "kysytyt, ei varmistusta".

Juuri kun olisin saanut mahdollisuuden tutustua Annaan paremmin, hänet kadotettiin. Ja se on surullista.