Something purple, something blue

Otsikolla ei oikeastaan ole mitään tekemistä minkään kanssa paitsi sen, että olen menossa lauantaina ystäväni polttareihin, ja olen kirjoittanut tänään elokuun kolumnia sitoutumisenpelosta. Olen saanut jonkin verran haukkuja siitä, että kirjoitan Cosmoon, mutta itse olen ollut varsin iloinen saadessani kirjoittaa kolumnia joka kuukausi.

En kuitenkaan ajatellut puhua kolumnistani, vaan lukemisestani; kirjoista jotka lojuvat eri puolilla kotiani keskeneräisinä, kuten Richard Fordin A Multitude of Sins; olen Raymond Carver-fani, niin kuin varmasti joka toinen vastaantulija, joten amerikkalaiseen novellikokoelmaan tulee tartuttua. Pulitzer-palkittu Ford vaikuttaa muuten olevan "nosteessa" täällä Suomessa, vaikka häneltä on suomennettu jo useampi teos ennen tätä Syntien paljous -kokoelmaa.

Edellinen lukemani proosateos oli japanilaisen nykykirjailija Haruki Murakamin romaani Sputnik-rakastettuni, jota voin lämpimästi suositella, mutta en pysty sanomaan miksi. Koin teoksen henkilökohtaisesti, tai kummallisesti tuntui niin kuin se olisi puhutellut minua jokaisen henkilöhahmonsa kautta.

Hardcore-ratikkalukemistani on viime päivinä ollut, matkalla aerobiciin Marjorie Perloffin The Poetics of Indeterminacy, joka on antanut monta ajattelemisen aihetta, joista lisää myöhemmin.

Aloitin myös lukemaan Anna Hollstenin väitöskirjaa Bo Carpelanin kirjallisuuskäsityksestä, Ei kattoa, ei seiniä. Anna palautti viime viikolla mieleeni unohtamani yhteyden, jonka Auli Viikari jo toi esiin viime marraskuussa, kun Kiasmassa keskusteltiin Paavo Haavikon Talvipalatsista Marjorie Perloffin kanssa. Nimittäin Tuomas Anhavan Todenkaltaisuudesta-kirjoituskokoelmassa julkaistussa esitelmässä esiin tuodun ajatuksen modernin runon kolmesta haarasta. Siteeraan:

"Modernin runouden kolmas linja on se, jolla varsinainen uudistus sanan jyrkimmässä merkityksessä on tapahtunut. Se alkaa Arthur Rimbaudista, jatkuu surrealismissa ja on yhä saanut jatkajia. --- Mainitsemani säädytön sanfranciscolainen Allen Ginsberg on nuorimmista amerikkalaisista tällä suunnalla, samoin Erik Lindegren Ruotsissa ja meillä selvimmin Paavo Haavikko."

Esitelmä on pidetty vuonna 1960, mutta sitä ei ole julkaistu ennemmin kuin vasta nyt. Eikö olekin mielenkiintoinen jana? Rimbaudista surrealismiin ei ole yllätys, mutta surrealismista Paavo Haavikkoon, vau! Rimbaud ja Haavikko - ihmeellistä :)