Perjantai-iltana

Tässä perjantain Turku-Kohinan virallinen ohjelma, joka lähtee käyntiin Poetry Slamin Suomen mestaruuskisojen jälkeen.

KOHINA-klubi perjantaina 1.10. kello 22 Linnateatterilla (Linnankatu 31,Turku).
Klubille vapaa pääsy.
OHJELMA:
Runoa
PAULIINA HAASJOKI
MIIKKA LAIHINEN
TOMMI PARKKO
VIRPI HÄMEEN-ANTTILAIntialaista eroottista runoutta kokoelmasta Jasmiiniyöt.
Musaa
d'AIROTProgressiivista blues-rockia suoraan Petroskoista! Lyriikat suomeksi.
SIR TRIOJaakko Tolvi, Tero Kemppainen & Topias Tiheäsalo
herrasmiesjazziavänkyrästi.
Loppuillasta viihdyttävät Bollywoodin lähettiläät DJ Kajol & DJ Shahrukh.

Koska ehdimme lukea vain keskimmäiset sanat

Hieno sunnuntaipäivä eilen. Istuskelin parvekkeella ja söin aamupalaa varsin tyytyväisenä. Siivosin. Kotityöt ovat aliarvostettu mietiskelyn muoto.
Huomenna ensimmäinen tapaaminen seuraavan numeron taittajien kanssa. Lehti ei siis ilmesty Turun kirjamessuille, ehdimme vasta Helsinkiin. Kiirettä pitää siihenkin junaan kiipeäminen. Materiaalista melkein kaikki kasassa. Jotain pientä vielä kaipaisin. Olli toi viime viikolla esiin olennaisen näkökulman lehden teossa. Miten ristiriitaista on se, että olemme tekemisissä kirjoitetun hitauden kanssa, joka vaatii aikaa & syventymistä, mutta meillä on antaa vain kiirettä. Kuten kirjoittamisessa aina tulee esiin, tauot ovat olennaisia. Pitkät vetäytymiset toisaalle, ikkunoitten pesuun, tai siihen omaan huoneeseen, jota ei ole. Haluaisin erityisesti vetäytyä pois television ja nyt-liitteiden lamaannuttavan tyhjänpäiväisyyden ääreltä. Harmi vain, että siippani tykkää rentoutua yhdistelmän sohva & töllö avulla. Voimattomuutta ja raivoa ovat viime päivinä aiheuttaneet nyt-liitteen juttu "punavuoren bukowskista" ja eilisen hesarin kallio-juttu pussikaljaromaanin innoittamana. Miksi provosoida romanttisia mielikuvia kaupunginosista & "kirjailijoista"? Kuka on kiinnostunut tällaisista jutuista? Mitä nämä antavat kenellekään? Jos ei ole mitään sanottavaa, miksi sanoa se?

Viikon päästä Kohisee

Tzah, kalenterit esiin, ensi viikon torstaina Juttutuvassa on luvassa Kohinaa. Esiintymässä ovat: Kristiina Lähde
Tuomas Nevanlinna
Mikko Rimminen & Kyösti Salokorpi
Tommi Parkko & Ropelliryhmä
Solja Krapu
Vonkale-duo
Muut varmaan tunnettu paitsi pari viimeistä nimeä: Solja Krapu on Ruotsin Poetry Slam -mestari, estradirunouden virtuoosi; ja Vonkale-duo soittaa & laulaa mielettömän hyvää päivitettyä kansanmusiikkia kanteleen (!) säestyksellä. Kaustisilla männä kesänä näin nuo reippaat naiset ja uskoni kanteleen soiton kuunneltavuuteen tuli pelastetuksi.

Eivätkä kirjalliset huvit siihen lopu, sillä ensi viikon perjantainahan alkavat Turun kirjamessut, jonne suuntaamme kaikki pilvin pimein. Perjantai-illalla on tiedossa Poetry Slamin Suomen mestaruuskisat Linna-teatterissa (sama paikka kuin viimekin vuonna), jonne on finalisteja valkattu osakilpailuissa jo tämän vuoden alusta saakka. Helsingistä Turkuun lähtevät slämmäämään Juho Nieminen ja Huonon kirjallisuuden seuran Risto K. Järvinen. Slamin jälkeen rantautuu Kohina-klubi Turkuun, ja saamme kuulla mm. Pauliina Haasjokea, Tommi Parkkoa ja Virpi Hämeen-Anttilaa.

Ruusuja ja risuja

Kuulutin muutamia viikkoja sitten uusia runoja seuraavaan Tuli&Savuun. Kaiken kaikkiaan 37 runon kirjoittajaa lähetti minulle hengentuotoksiaan. Kiitos teille kaikille! Olen iloinen, että teitä oli niin paljon :) Kerron myöhemmin, kenen runot ylittivät riman ja näkevät päivänvalon seuraavassa numerossamme. Jatkakaa samaan malliin, ja pommittakaa minua säkeillänne. Vaikka vain pieni osa runoista julkaistaan, niin kaikki lähetetyt runot täällä toimituksessa kyllä luetaan.
Muutamia huomioita tarjotuista runoista, vaikka otoksen ollessa näin suuri yhteenvedon tekeminen onkin haastavaa. Palautteen antaminen tuntuu kuitenkin tärkeältä, koska suuri osa tarjotuista runoista tuntuu aina olevan _jonkinlaisen_ runon muotoon kaadettua tekstimassaa, mutta ei valitettavasti tavoita sellaista ainutlaatuisuutta ja täsmällisyyttä, mitä runolta odotan. Vähän niin kuin soittaisi instrumenttia hieman epävireisesti ja heittelehtivällä rytmillä. Kuulostan kenties ankaralta, mutta millä muulla tavalla saamme luotua ennennäkemätöntä ja ainutlaatuista suomalaista uutta runoa kuin asettamalla tavoitteet ja rimat korkealle, kuin olemalla kunnianhimoisia ja sitoutuneita kirjoittamaan yhä parempia runoja? Tietenkin täytyy erotella, miksi kukin kirjoittaa. Omaksi ilokseen ja harrastuksekseen? Ilmaistakseen syvimmät tuntonsa, niin kuin päiväkirjalle? Vai haluaako sanoa jotain, mikä kenties jopa kestää vuosikymmenten kulun haalistumatta? Tai kirjoittaa - mitenkään vähättelemättä - edes runon, joka säväyttää nyt, tässä hetkessä? Omasta kokemuksesta tiedän, miten monta vuotta menee, että oppii kirjoittamaan edes siedettäviä säkeitä. Että oppii kirjoittamaan hyvän runon, siihen voi mennä no, ikä ja terveys :) Miten runokynäänsä sitten voi terävöittää? En tiedä parempaa lääkettä kuin ankara lukeminen, ja vain parhaimpien runoilijoiden ja kirjailijoiden, kaikenkielisten, mitä vain käsiinsä saa. Enemmän varmasti pitäisi lukea kuin kirjoittaa. Se mielikuva, joka kullakin on runosta, on taatusti suppea. Miksi ei laajentaisi sitä lukemalla? Ja sitten kun kirjoittaa, kirjoittaa eri tyyleillä, matkia, harjoittaa sekä mitallisen että proosarunon että puheenomaisen että äärimmilleen tiivistetyn runon kirjoittamista... Ja erityisesti, jos kirjoittaa säemuotoista runoutta, pitäisi ehdottomasti pohtia mikä säe on? miksi se katkeaa siitä, mistä se katkeaa? mikä on yhden säkeen suhde toiseen? miksi säkeistö vaihtuu juuri tässä? ja niin edelleen.
En osaa vastata kysymykseen, mikä on runon tehtävä. Mutta tiedän ainakin sen, että runon pitäisi olla niin kuin voimasana, joka saa ikikallionkin avautumaan. Eräänlainen "refresh" nappula, jota painettua kaikki tuntuu hehkuvan kirkkaammissa väreissä. Muodostelma sanoja täynnä kymmenien ydinvoimaloiden verran energiaa.

Näe tämä

Korelainen Memories of Murder teki vaikutuksen. Hieno, ehyt, iso elokuva totuudesta ja epätoivosta. Tarve saada tietää näyttäytyy niin perustavanlaatuisena tarpeena, välttämättömyytenä, jota tavoiteltaessa ollaan lopulta valmiita luopumaan kaikista muista arvoista. Sekä toivoton että hirvittävän hauska elokuva. Ja kaunis. Yksi parhaimmista mitä ikinä olen nähnyt.

R&A&Z

Linkki lyhyesti Louis Zukowskia esittelevään artikkeliin. Runoilijaan, jota hehkutti mm. WC Williams, pitäisi tutustua. Hänestä puhuvat _lukuisat_ runoilijat tänä viikonloppuna. Mutta en minä, ei tänään. Tänään alkaa minun Rakkautta&Anarkiaa -festivaalini kahdella elokuvalla: kello 16.00 argentiinalainen Lost Embrace ja kello 21 israelilainen Walk on Water. Siinä välissä käymme syömässä nepalilaisessa ravintolassa, jipii! Ja juhlat jatkuvat huomenna, kun pääsen Bollywoodiin: klo 12 kajahtaa Kal Hoo Naa Ho käyntiin. Ja sen jälkeen vielä korealainen Memories of Murder klo 16. Ensi viikon keskiviikkoon jää kuubalainen Suite Habana. Ja ensi viikonloppuun vielä jotain hyvää, joka selviää tiistaina.

Tulehen tuijottelen, silmissäni savua

Jotain mikä tapahtuu ensimmäistä kertaa: Tuli&Savuja vuosilta 1994 ja 1995. Näitä en ole aiemmin päässyt näkemään.
Kymmenen vuotta ovat kuinka monet? ihmiset tehneet työtä Tuli&Savun parissa. Ei pirskatti, pakko lopettaa ennen kuin alan puhumaan soihdunkantajista. Syntymäpäiväkakkua olisi kyllä kiva syödä. Josko Turun kirjamessuilla?

"Runo on tuli, jolla me sytytämme valkoisen paperin. Tämän lehden sivut roihuavat; jokaisen runoilijan tulesta lähtee savu, joka koskettaa lukijan silmiä, jos hän uskaltaa pitää ne auki. Ehkä hän savuun tuijottaessaan näkee myös vilauksen tulesta ja huomaa - hätkähtäen - että sama tuli palaa hänenkin sisällään."
Markus Jääskeläinen ensimmäisen Tuli&Savun pääkirjoituksessa 1/1994

Caravaggio, Caravaggio

Schubertin "Quartettsatz" nimellä kulkeva jousikvartetto jää kesken; toinen osa Andante vain katkeaa, yhtäkkiä, 41 tahdin jälkeen, niin kuin joku sivaltaisi pään irti, tai täysin ennakoimaton valtaisa kuilu ilmestyisi korvien eteen, ja siihen sitä sitten jää, outoon oloon, joka hämmentävyydestään huolimatta on myös miellyttävä. Olen huomannut pitäväni teoksista, jotka ovat "epätäydellisiä". Uffizin kokoelmista mieleenpainuvimpia olivat ensimmäisten huoneiden torsot (kreikkalaiset?), vartalot joista puuttuivat kaikki raajat ja pää. En ymmärrä miksi niillä tuntui olevan niin valtavasti ilmaisuvoimaa. Tai ymmärrän, mutta en osaa sanoa sitä hyvin. Jotain siitä, miten loppumattoman mahdollisuuksien avaruuden merkeiksi nuo puuttuvat raajat poissaollessaan muuttuvat.
Uffizin kierroksen päätti, sopivasti, toiseksi suosikikseni nouseva Caravaggio, jonka Meduusan päätä tuijotin (!), kiertelin, pitkään. Todellinen katseenvangitsija. Caravaggion huonetta oli siirretty remontin takia, ja kiersin kyselemässä, toistelemassa taiteilijan nimeä, ja nyt aina, kun ajattelen Uffizia, näen itseni kiertämässä sen käytävillä ja huoneissa sopertaen "Caravaggio, Caravaggio". Se huvittaa minua.
Kertomuksissa minua kiehtoo ajatus kirjoituksesta, joka on palasina, fragmentteina, jälkinä, ikään kuin pieninä silmänreikinä, joista näkyy vain pala tarinaa, ja joista kertomuksen laajuutta ja liikkeitä voi vain arvailla.
Tähän liittyy jotenkin kiertäen myös miten minä omalla tavallani ymmärrän "New Sentence" -tyylisen tekstin, jossa lauseitten välillä on avaruuksia: ensinnäkin lauseet ovat erilaisissa suhteissa toisiinsa, ja niiden välille muodostuu "kemioita", ja merkitykset ovat luodattavissa näistä suhteista, eivät vain siitä, mitä yksittäiset lauseet "sanovat"; ja toiseksi, lauseet tekevät hyppyjä näkökulmasta ja tekstityylistä ja aiheesta toiseen (juuri hypyt luovat tilaa lauseiden väliin), ollen näin silmäreikiä osaksi samaan, osaksi kenties johonkin toiseen, lähellä viipyilevään "tarinaan" tai "asiaan".
P.S Josta tulikin mieleeni, että Tuli&Savu 4/2003:ssa julkaisimme katkelman Ron Sillimanin Sunset Debris:istä (Aki Salmelan suomennoksena Auringonlaskun roinaa), joka on kokonaan luettavissa Ubuwebissä.

Frankensteinin morsian?

"[---] the sheer joy of discovering (and rediscovering over and over) the fact that there appears to be something, language, which is our very own toy, which we are, as poets, uniquely qualified to play with. The more the foregrounding of the signifier has manifested itself, the more language appears to have acquired an independent (some might say Frankensteinian) existence and the more it has seemed NOT to be our job to put signification into language but to let language find and make its own significations. The more, also, it has seemed that we have a completely independent charter for our existence and that - in a time when poetry seems to be less and less wanted in our society at large - is surely one of the greatest possible consolations."
Nathaniel Tarn Jacket kuutosessa

Villasukat jalassa

Tulin sitten vähitellen kipeäksi maanantaina, mutta luulisin että olen saanut flunssan selätettyä heti ensimmäisessä erässä. Tai siis, pidän sormia ristissä ja villasukkia edelleen jalassa.
Sain eilen valmiiksi jutun Voiman liitteenä ilmestyvään Runoviikon ohjelmalehtiseen. Otsikko: Tähän mennessä tapahtunutta: Runovuosi 2004. Paha kyllä, syksyn kirjat tavoittivat minut niin sankoin joukoin etten ehtinyt niihin kovinkaan paneutua. Lisäksi jutun pituus rajoitti käsiteltävien teosten lukumäärää. Mutta olen silti tyytyväinen, että sain tehtyä hieman "vertailevaa kirjallisuudentutkimusta" ja pääsin asettamaan rinnakkain mm. Tomi Kontion ja Tapani Kinnusen. Tällaiset koontijutut eivät välttämättä ole huono idea, sillä kirjoittajien & teosten ominaispiirteet tulevat hyvin esiin vertailun kautta. Tai vielä parempi: teoksista paljastuu puolia, joita ei ilman rinnakkaisteosta olisi tullut ajatelleeksi.

Pieni, lohenpunainen sydämenvarastaja

Laitan tähän teille, ja itselleni, muistiin, Hank Lazerin artikkelin The People`s Poetry Boston Review -lehdestä. Kirjoitus vaikuttaa varsin tasa- ja monipuoliselta johdatukselta amerikkalaiseen runokenttään tällä hetkellä, Post-Language -runoudesta Poetry Slamiin, digitaalisesta runoudesta poet laureate -instituutioon. Tässä sitaatti digitaalisen runouden liepeiltä:
"A recurrent observation is that we are entering a third generation of textuality—from manuscript culture (handwritten, individualized texts), to the codex or print or book culture (of reproduced, post-Gutenburg textuality), to digital culture. Many of today’s poets are acutely aware of the current generation’s transitional position—one foot in the book culture, one foot in the digital culture. But, in a double movement that parallels the pattern of globalization–localization, the rise of digital culture has been matched by increased attention and devotion to manuscript culture and to one of poetry’s great strengths: the highly idiosyncratic and anti-industrial production of artists’ books, fine-press and limited-edition books, handmade books, and small-press publications. "
Olen huomannut itsessäni saman kahteen suuntaan kulkevan kiinnostuksen: sähköinen kirjallinen tila tuntuisi luontevasti tasapainottuvan juuri käsintehdyillä, uniikeilla teoksilla, "taiteilijan kirjoilla". Lähellä uniikkia teosta tuntuu olevan teos, jonka ostin juuri Kuopiosta, kirjallisen yhdistyksen, Vestäjien, kirjakirpputorilta: lohenpunainen, pieni, n. 10x4 cm kokoinen V.A. Koskenniemen Hiljaisuuden ääniä vuodelta 1921. Vaikka en ole oikeastaan tutustunut Koskenniemeen runoilijana, on kirjan olemus vienyt sydämeni. Se on niin söpö!!
Kiitos muuten kuopiolaisille mukavasta KirjaKantti-tapahtumasta, ja nihilisteille vielä kerran erinomaisesta seuranpidosta :)

Naapurmaista

Muutamia kiinnostavia lehtiä ilmestyy naapurmaissa, sekä lännessä että etelässä. Ruotsalainen OEI on liikkunut mielenkiintoisissa maastoissa, mm. Gertrud Steinin jalanjäljissä. Ubuwebistä löytyy heidän kysymys- ja vastaussarjansa "Mitä language-runouden jälkeen", johon vastanneet amerikkalaiset runoilijat monet ovat sellaisia joihin haluaisin tutustua paremmin, kuten Peter Gizzi, Jena Osman, Christian Bök (lienee kanadalainen?) ja Jennifer Moxley. Vaikka voi tuntua siltä, että olemme käsitelleet paljonkin amerikkalaista runoutta ja varsinkin längwitzin keskellä tai liepeillä kirjoittavia, niin oikeastaan muutamat hyvinkin merkittävät nimet ovat jäänyt pimentoon - kuten Lyn Hejinian, Susan Howe ja Leslie Scalapino, joita pitäisi ehdottomasti suomentaa.
Viehättävä virolainen kääntämiseen erikoistunut lehti on Ninniku, johon kaikki eestikeelen taitoiset voivat minua syvemmin perehtyä. Ninnikulle ei voi kuin nostaa hattua, niin laajoja ovat heidän käännösvihkonsa & valikoimansa. Netissä julkaiseminen ei ole lainkaan huono ajatus: mistä minä voin tietää esim. onko jossain suomalaisessa kulttuurilehdessä joskus menneinä vuosikymmeninä julkaistu vaikka Eugenio Montalea, tai Miroslav Holubia?