Don´t miss this: swedish&finnish vispo&po in November in Helsinki

I´ve forgotten about my other eye for some time now so it´s about time to open it up: what would be a better issue to talk about than the upcoming TekstiKonst-TextTaide happening in November here in Helsinki. I just met with the visual/digital poet/publisher Jukka-Pekka Kervinen for the first time, he will be designing the poster/visual poetry piece for the event which is going to take place on Tuesday 22nd of November, both at Galleria Huuto and Bar Dubrovnik. At Galleria Huuto an exhibition of textkonst by the swedish poets Anna Hallberg and Jörgen Gassilewski and by the finnish poet Cia Rinne has its opening-avajaiset-vernissage during the day. And the fun doesn´t stop there, because in the evening there´s going to be a massive smörgåsbord of swedish, finnish-swedish and finnish poetry served at Bar Dubrovnik, under the name of Kohina-klubi. Up to THIRTY poets are going to step on stage and perform/read their work.
These events are jointly organized by the groundreaking poetry magazine OEI from Sweden, the artist-run Galleria Huuto from Helsinki, and by our own dear poetry magazine Tuli&Savu (plus the usual organizations behind Kohina, that is Elävien runoilijoiden klubi and Lumooja-kirjallisuuslehti). So here´s a sneak preview for you; the following weeks we`ll be informing more about these events.

Sillälailla

Sen jälkeen kun tunnustaa, oksentaa, paljastaa todelliset kasvonsa ja näyttää tunteensa jne. on vähän vaikea palata "normaaliin". Jotain täytyy silti kirjoittaa osoittaakseen että "elämä jatkuu". Kirjoitan siis edellisen ohi, käytän toisen sanoja - joista pidän:

"Se ei ymmärtänyt mitä se tarkoitti
Eikä se ymmärtänyt mistä se suuttui
kun se ei ymmärtänyt sitä sen tarkoitusta sillälailla
Ja se selitti sille sitä uudestaan
muttei se sitä koskaan sillälailla käsittänyt
kun se taas tarkoitti sen sillälailla itse
Kai siksi kun sitä ei saanut sanoa millälailla sillälailla se
sen tarkoitti
kun se sen tarkoitti sillälailla erilailla kun se sen käsitti"

Runo on Leevin opetuspaketista, Tarja Veriö-Piispasen "Siveellinen ovikello - kolmiodraama".
Se on mun mielestä oikeasti hyvä. Se onnistuu olemaan mitäänsanomaton ja merkityksellinen yhtä aikaa. Runo hienosti sekä kertoo jostain että itse on se mistä kerrotaan.

Mitäänsanomattomuus kielessä kiehtoo, miten sanoja voidaan käyttää niin että ne eivät ikään kuin kerro mitään, ovat jotenkin tyhjiä. Päinvastoin kuin yleensä ajatellaan runosta; että se haluaisi "ladata itsensä" merkityksillä. Vaikka tuo runo yllä ei ole ollenkaan tyhjä. Se todella kertoo. Mistä tämä voisi kertoa? Näin muodottoman viestin muodottomaksi lopuksi, yksi flarf - itse asiassa ihan mulle ensimmäinen uudella tavalla tehty, siis materiaalia hakemalla ja muokkaamalla siten, että vain poistot sallitaan, mitään ei saa itse kirjoittaa. Mutta yhdistellä saa. Yleistä saksimista siis.

"Tämä on viimeinen asia, jonka haluaisin tehdä.
Jollei ihmettä tapahdu, on tämä viimeinen kerta.
Minusta tämä on hyvä asia, mutta olen siitä yllättynyt.
Nyt alkaa olla viimeinen hetki hoitaa asia kuntoon.
Sitten viimeinen asia.
Tämä on viimeinen opetus, jonka hän antoi kuninkaalle ja seurueelle.
Soihdun liekistä leimahtanut valtava tulipatsas olikin viimeinen asia.
Tämä viimeinen asia menee jo yli.
Voisiko tämä – edes osittain – olla viimeinen asia, mitä halusimme.
Onko tämä hyvä vai huono asia, selvinnee vasta vuosien kuluttua.
Viimeinen asia jota kaipaat on toisen raajan menetys.
Sillä tämä on viimeinen kerta elämässäsi, kun tiedät kaiken!
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta eikä myöskään viimeinen - sillä viimeinen kerta on jo mennyt.
Tämä on sekä hyvä että huono asia.
Ja sitten viimeinen asia (vihdoinkin):
Onneksi tämä kaaos nyt loppuu.
Ensimmäinen, keskimmäinen ja viimeinen asia, joka meidän tulee tehdä:
Mitä ihminen voi tehdä?
Vuoropuhelu on hieno asia, mutta tämä oli viimeinen pisara.
Tämä on myös ruotsiksi.
Tämä asia on jotenkin kamalan hankala ja nolokin minulle.
Tämä on viimeinen askel.
Meidän täytyy heti tottua ajatukseen, että suurten pelastajien aika on viimeinen hyvä asia Neuvostoliiton jälkeen.
Tämä on viimeinen asia, jonka haluan kuulla supersankarin sanovan.

Sitä samaa mitä muutkin

Ei ole mitään mahdollisuutta kirjoittaa silloin kun on liian lähellä itseään. Kun on liian vihainen ja pettynyt ja oma aivotoiminta inhottaa. Pitäisi saada etäisyyttä. Haluaisin tehdä etäisyyttä itseasiassa nitistämällä itseni pois pelistä, mutta sitähän ei voi tehdä, kun sellainen ei vain onnistu. Mitä enemmän haluaisi päästä itsestään eroon sitä tiukemmin siinä pysyy kiinni. Oma minä tunkee joka paikkaan, eikä se ole pätkääkään kiinnostavaa. On inhottavaa ja tylsää lukea kun joku kirjoittaa itsestään, minkä takia sen tekeminen itse on vielä vastenmielisempää. On aika järjetöntä miettiä kirjoittamista näillä ehdoilla; miksi kirjoittaa. Kyllähän joku sellainen ajatus pitäisi olla, että omassa tekemisessä on joku mieli, että on mielekästä tehdä jotain antaakseen sen muille; jo siinä että antaa on mukana se ajatus että se mitä annetaan on jotain annettavaksi kelpaavaa; se on jokin viesti, jonka haluaa antaa. Miksi sitä haluaa antaa jotain jollekulle toiselle? Mitä siihen antamiseen sisältyy? Millä tavalla antaminen on merkityksellistä? Antaa=saada kiitosta=tehdä hyvin=saada kiitosta. On muuten rasittavaa kirjoittaa tällaisia ajatuksia, kun Freud & jengi naputtaa pääkopassa koko ajan. En haluaisi kirjoittaa näin lähellä itseäni, en yleensä tee niin koska en yleensä tee niin, joten miksi sitten nyt. Yritän ehkä päästä eroon siitä kuinka sitä yrittää aina tehdä asioita ainoastaan sellaisilla tavoilla, jotka jo tietää hyväksytyiksi. Ei tee asioita sellaisilla tavoilla joitten tietää kenties herättävän joitain muitakin tunteita kuin hyväksyvää välinpitämättömyyttä. Se on sitä tyypillistä värittömyyttä, joka on hyvä suojaväri. Inhoan terapiakirjoittamista ja tämä lienee nyt sitä. Hyi s-tana, voi ruutana. No joo. Sanoin että on tylsää lukea kun joku kirjoittaa itsestään. Luin Sirkka Turkan Koottuja runoja, ja niissä on vahvana se että joku kirjoittaa itsestään käsin. Eivät ne olleet tylsiä. Ne olivat kepeitä. Niissä oli joku lentävä matto -tapainen systeemi, jolla noustiin. Niissä oli etäisyyttä, joka syntyi kirjoituksen taidokkuudesta. Tässä olisi nyt sitten mahdollisuus vetää mattoa oman kirjoittamisen alta ja syyttää itseään siitä, ettei ole tarpeeksi taitoa, että keuhkot on liian pienet. Joopa joo. Antaa nyt sitten mennä vaan. Toivottavasti kukaan ei lue tätä. Ja sitten joku voi sanoa että narsissin kukka ei minussa ole puhjennut ikinä pintaan koska maa on niin kovaa. En jaksa editoida.

Tunnustan lukeneeni, lukematta jättäneeni

Olisinko nyt hieman väsynyt? Pyrin ja yritän lähteä jo tänään Pohjanmaalle sanataideohjaajakoulutukseen ja vanhempieni luo, eli lehden postitus jää tältä viikolta. Sori tilaajat. Se tulee ensi viikolla. Se tulisi ensi viikolla enivei vaikka tällä viikolla vielä rykäisisimme sen postiin. Kakkospostissa menee aina kolme työpäivää ennen kuin kolahtaa.

Nähtiin eilen liian pitkästä aikaa Ellun ja Miian kanssa. Näen parhaita ystäviäni ihan liian harvoin mikä on suuri harmi sillä meillä oli kamalan mukavaa. Päätettiin perustaa oma kirjallisuuspiiri tai paremmalta nimeltään klubi. Nyt pitäisi vain miettiä, mistä kirjasta aloitettaisiin. En kerro, mitä klassikkoaukkopaljastuksia eilen tehtiin. Mutta luettavaa siis on vielä jäljellä.

RUNO ON UUTINEN! TURUN KIRJAMESSUILLA!

Tuli&Savun Lukionumerosta 3/05 Maria Pesolan juttu tänään sekä Turun Sanomissa että Salon Seudun Sanomissa.
Täältä Turun messuilta kuittaa lähetyksen: MiiaT aka Tohtori Urnotar.

Poistoja

Poistin vanhan runon käsikirjoitusplarista, ja ajattelin laittaa sen tänne. Se on vanha, eikä enää vastaa kokemustani, näkemystäni poetiikasta, poetiikoista joita tavoittelen. Mutta vanhaksi runoksi se on ihan ok, tai jossain vaiheessa se oli parasta mihin kykenin, joten MotMot 200nelosen lisäksi se voi hyvin päättää päivänsä täällä. Ja jotenkin käydä myös toteen.

Rivit muuten menevät nyt sekaisin, ettäs tiedätte.

OLIPA KERRAN

Olipa kerran hän, jonka kädet muotoilevat läpinäkyvyyttä.
Huoneessa hän näki sen vuodenajat, ohikulkevat ja maisemaan
pesiytyneet eläimet, niitten piilopaikat, myllätyn mullan.
Hänen sanansa olivat pieniä ongenkoukkuja, joilla pyydystetään
ikkunan takana vilahtelevia kaloja, vihreitä kuin taivas,
sinisiä kuin ruoho.

Maa oli astia, jonka pohjaan hänen sormensa ylsivät
poimimaan humisevia kiviä, niiden pintaan oli tarttunut
pilvien värikylläisyys ja tarmo, laulullaan ne lakaisivat
läpi ihmisen, myös hänen… Ja hän kuuli miten
simpukkakorva helmiäisrannalla jutteli kehystämättömästä
taulusta, jota kukaan ei ollut maalannut,
eikä kukaan tiennyt mistä sen voisi löytää.

Mutta kaikki oli laskoksissa. Maailmanselitykset, liikuttajat,
pyhä yltäkylläisyys, hameenhelmaa tavoittelevat sormet, läsnäolon harteille kietoutuva poissaolon viitta… Koko tarina. Tallessa, vaikkakin silmien ulottumattomissa, ajatuksia hipoen kuin da Vincin paperinen helikopteri, täsmentymättömien ääriviivojen verkosto, utuinen ihonväri johon ohikulkijatkin uppoavat

mielihyvin, liukenemistaan tajuamatta, ja tulee uusi päivä, uusi yö,
Meduusan pään poimijat toistuvasti nousevat vuorensa rinteelle,
pusertavat nisistään viinin kaikkivaltiaan leiliin, sivellin murskaa
kivestä esiin leivän, renessanssiripustus laskeutuu, tulee meitä vastaan
kuin valaistus, paljastaa aamun roomalaiset kasvot, ensimmäisen hedelmän
hänen kädessään, sileäpintaisen runon, käytetyn, puhdistetun,
uudelleenlöydetyn alkuperäisen kopion

ehyen
ehyemmän
hymyilevän

torson

Kutsu

Näin kun odottelemme minkälainen tuli ja sauhu uunista tulee ulos ensi viikolla, voi hyvin miettiä jo seuraavaa, joulukuussa ilmestyvää numeroa. Olisimme tapaamassa ja breinstörmäämässä sen tiimoilta perjantaina, nyt 30. päivä, joten jos jotakuta kiinnostaa tulla meitä (minä, Teemu, Juhana) tapaamaan ja iskemään lusikkansa soppaan, niin meidät löytää Kiasman kahvilasta klo 18.30.

Tekstin ja kirjaimen kuvallisuudesta

Kiiltomadon uusi Tiina Pystysen pääkirjoitus puhuu tärkeästä aiheesta, minulle läheisestä, ajatuksia herättävästä. Olen iloinen itseni puolesta, jos noin voi sanoa, että olen päässyt tekemään töitä tekstin taittamisen ja painamisen kanssa. (Tälläkin hetkellä taittajat Taikissa viimeistelevät seuraavaa Tulta viedäksemme sen ennen klo neljää Art-Printtiin). On tullut tajuttua nimenomaan se, että tekstillä on kuvalliset tai visuaaliset ominaisuutensa, ja juuri näitä ominaisuuksia taitossa muokataan ja työstetään; tehdään tekstistä kuvaa, mutta millaista? Tulin miettineeksi, että onko hyvä asia se, että hyväksi taitoksi oletetaan esim. runon kohdalla sellainen, joka on ikäänkuin näkymätöntä - vähän niin kuin näkymätön kääntäjä? Taitto, joka mahdollisimman vähän häiritsee tekstiä ja luo illuusion tekstin "puhtaudesta", rikkumattomuudesta. Vaikka kaikki, jotka ovat olleet taittamisen kanssa tekemisissä tietävät, miten teennäistä tuo näkymättömyys on. Siinä on jotain samaa kuin korokkeelle asettamisessa, näyttelyyn ripustamisessa, kehystämisessä. Ja jos tuo samastuu poeettiseksi oletukseksi... niin en enää tiedä, voinko seistä sen takana.

Piip piip

Pientä piipitystä. Kiirettä pitää lehden kanssa: torstaina pitäisi marssia painoon valmis pdf kainalossa. Ja muutama runo vielä puuttuu... kun en saa ihmisiä kiinni. Hieno juttu, että mitään oppimista ei tapahdu vaikka lehdentekoa on jo takana vaikka kuinka monta numeroa! Viime hetket kuluvat aina samanlaisessa paniikkikiireessä.

Seuraava numero on siis erityinen, lukiolaisille suunnattu: laitoin tänään mailia noin sadan pintaan äidinkielenopettajalle kysyäkseni haluaisivatko tilata Tulen opetusmateriaaliksi. Nyt sitten odotellaan yhteydenottoja. Toivottavasti niitä tulisi juuri sopivasti: ei liikaa eikä liian vähän.

Vaivaisen valitusta

Olen hyvää pataa räkäpapereitten kanssa. Päätön kirjoitus, missä on pääkirjoitus? Jos vähän vielä rykäisemme niin saamme seuraavan numeron painovalmiiksi muutamassa vuorokaudessa. Sitä ennen yritän tulla toimeen ilman ääntä.

"Please, Memsabib, talk like rain"

INTERVIEWER

I suppose that you began to write seriously there?

ISAK DINESEN

I did begin to write [in Africa] . . . But earlier, I learned how to tell tales. For, you see, I had the perfect audience. White people can no longer listen to a tale recited. They fidget or become drowsy. But the natives have an ear still. I told stories constantly to them, all kinds. And all kinds of nonsense. I’d say, “Once there was a man who had an elephant with two heads” . . . and at once they were eager to hear more. “Oh? Yes, but Memsahib, how did he find it, and how did he manage to feed it?” or whatever. They loved such invention. I delighted my people there by speaking in rhyme for them; they have no rhyme, you know, had never discovered it. I’d say things like “Wakamba na kula mamba” (“The Wakamba tribe eats snakes”), which in prose would have infuriated them, but which amused them mightily in rhyme. Afterwards they’d say, “Please, Memsabib, talk like rain,” so then I knew they had liked it, for rain was very precious to us there.

The Paris Review:n sivuilta löytyvät kaikki heidän tekemänsä kirjailijahaastattelut 50-luvulta tähän päivään. Siellä on: vaikka mitä.

Meidän pitäisikin tehdä yksi Tulen numero pelkästään haastatteluita. Eikä mitään näistä tyhjänpäiväisistä, kaavamaisista yhden ja saman kysymyksen jaarituksista, joitten tehtävä on PÖNKITTÄÄ, jotka eivät kiinnosta ketään. Vaan monen päivän pituisia näytelmiä, liian pitkiä ja sivupoluille eksyviä puheenvuoroja, keskusteluita jotka onnistuvat luomaan todellisuutta laajemman tilan, haastatteluita kuin parkkihalleja, puutaloja, porttikongeja.

Kohisevaa ääntä

Muutaman viikon takaiselta Kohinan ÄÄNI-klubilta yksi runotallennus kuunneltavissa Nokturnossa. Äänite hieman rahisee jne. mutta ehkä antaa edes pienen viitteen siitä, miten komeasti Teemun&Larsin päällekkäisluenta meni: supinan ja agitaation kontrapunkti toimi, ja "taimaus" onnistui niin hyvin että viimeinen lause tuli yhtäaikaa kahdella kielellä.

Venäläiset runot?

Yhteen kirjottu kerrottu kirje monipolvinen ruusu
sinulle kehrää tuoksunsa suolansa lankansa hulppean
pingottaa sormien viuhkan barokkiset rinnat [...]

(niin, näin unta jossa tulin ajatelleeksi tai oivalsin että minun tulisi nimetä (jokin, mikä?) runosarja nimellä "Venäläiset runot" ja nyt olen miettinyt miten saisin kirjoitettua sellaista tekstiä joka motivoisi unen neuvon käyttöönoton:-))

Keskustelu jatkuu osoitteessa:

Käykää lukemassa Teemun hieno jatkopuheenvuoro Poetiikkakonferenssissa esitetyille Ollin ja EinoAkin ajatuksille täällä. Pidän myös itse tärkeänä sitä, että etsiydymme eteenpäin "modernin kriisikokemuksesta", sillä miksi jäädä kielen päätepysäkille odottamaan seuraavaa bussia, kun viimeisinkin yöbussi on jo mennyt, eikä aamua kyseisessä tilanteessa ole olemassa? Ehkä on aika ryhtyä liftaamaan, vaikka kyyti ei välttämättä olisi ihan juuri sitä mitä odotti, eikä se mihin päätyy, ihan se mitä tarkoitti?

Poetiikka veti salin täyteen

Poetiikkakonferenssi maanantaina eli eilen oli suksee. Vanhan Musiikkisali tuli täyteen, tuoleja piti hakea lisää, ja tiiviys säilyi koko päivän. Suomesta todistettavasti siis löytyy IHMISIÄ JOTKA OVAT KIINNOSTUNEITA POETIIKASTA, herra varjele. He eivät ole kiven alla, me näimme heidät eilen. Me emme tunteneet heitä. Kadunmiehiäkö, Jokanaisiako he olivat?
Voitte liittyä seuraan sillä Poetiikkakonferenssin pääpuhujien esitelmät ovat luettavissa täällä.

Lars Mikael Raattamaa: Al-jazeera

Ruotsalainen runoilija Lars Mikael Raattamaa torstaina Helsingissä

Runokuu starttaa täällä Helsingissä tänään, mutta mainitsen nyt vain torstain ohjelmasta:

Kohina-klubilla Lasipalatsin mbarissa ylihuomenna torstaina on erinomainen vieras länsinaapuristamme: kiitetty, palkittu ja keskusteltu runoilija-arkkitehti Lars Mikael Raattamaa, jonka uusimmasta runo&essee-kokoelmasta Politiskt våld (OEI editör 2003) oli edellisessä Tulen numerossa 1/2005 muutamia suomennoksia.
Raattamaasta on kirjoitettu mm. 00tal-kirjallisuuslehdessä 16/2004 sellaisen otsikon alla kuin "RADIKAL POESI. Den politiska poesins återkomst". Jotenkin tulee sellainen fiilis, että Suomessa Poliittisen runouden paluu -otsikko kuulostaisi vähemmän hohdokkaalta. Mieleen tulisi lähinnä sosialistisen realismin, työväen ylistyksen, kansanläheisyyden ja "akateemisuuden" vastustamisen attribuutit. Raattamaan attribuutit ja kontekstit ovat ilahduttavasti toisaalla, nimittäin analyyttisessä ja uusia muotoja hakevassa ajattelussa & kokeellisessa kirjoittamisessa - nonsensessa, visuaalisessa/konkreettisessa runoudessa, language-runoudessa. Esimerkkinä visuaalisen ja poliittisen runon kättelystä oheinen runo:

Mitä haluaisin tajuta ja mitä olisi tuotava suomen kieleen osa 1. Gertrud Steinin "Susie Asado"

Sweet sweet sweet sweet sweet tea.
____Susie Asado.
Sweet sweet sweet sweet sweet tea.
____Susie Asado.
Susie Asado which is a told tray sure.
A lean on the shoe this means slips slips hers.
When the ancient light grey is clean it is yellow, it is a silver seller.
This is a please this is a please there are the saids to jelly. These are
the wets these say the sets to leave a crown to Incy.
Incy is short for incubus.
A pot. A pot is a beginning of a rare bit of threes. Trees tremble, the
old vats are in bobbles, bobbles which shade and shove and render clean,
render clean must.
___Drink pups.
Drink pups drink pups lease a sash hold, see it shine and a bobolink
has pins. It shows a nail.
What is a nail. A nail in unison.
Sweet sweet sweet sweet sweet tea.

Muistiin, pannut!

Nyt me kai olemme puhuneet puhetaidosta tarpeeksi, mitä se on ja mitä se ei ole.

En tosiaan. Tiedätkö sinä sitten?

Se joka pyrkii kohti kaunista pitää kauniina myös sitä vaivaa jonka tämä pyrkimys tuo.